Rehellisesti, mä oon niin unohtanut koko blogin. Tällä kertaa vuodeks! Eli NÄIN hyvä mä oon kirjotteleen blogia säännöllisesti.. Tai tekeen ylipäätään mitään mitenkään säännöllisesti! Elikkäs, viimesin kirjotus täällä näytti olevan 28.11.2014, joten koitan loiventaa tätä omatunnon terävää piikkiä rustailemalla tänne "taas" jotain sekalaisia kuulumisia!
2015 Oli melkonen vuosi, jollain tapaa mun elämässä tapahtu monenlaisia käännekohtia, ihan yleisellä tasolla, työelämässä ja diabeetikkona.
Alkuvuodesta mulla oli aivan järkyttävä stressi, töitä oli ehkä vähän liiaksikin, mun olkapää oli tosi huonona (mitä ei pitkät työpäivät helpottanut juurikaan) ja koitin vaan pitää itseni kasassa.. No sokerithan siitä lähti sen stressin myötä nousuun.. Hobis (HbA1c eli pitkäaikainen verensokeri) ampas raketin lailla reippaasti kohti otsonikerrosta, josta sitä on nyt pikkuhiljaa koitettu saada alaspäin.
Helmikuun lopulla, kun hektisin stressi oli pikkuhiljaa (muka) tasaantunut, keksin siinä sitten lähteä maaliskuun ensimmäisenä viikonloppuna Helsingissä hiusmessujen yhteydessä järjestettäviin partureiden SM -kilpailuihin kisailemaan miestenhiustenmuotoilusarjaan. Eli lisää pökköö pesään ja lisää stressiä! No kisat meni hyvin ja alkuvuosi jatkui hirveällä hulinalla. Työelämässä meni oikein loistavasti, mut palkittiin jopa vuoden tulokkaaksi ja ura eteni paremmin kuin olisin ikinä voinut ujosti toivoakkaan! Olin mielestäni menossa oikeaan suuntaan!
Mut rehellisesti, sen kaiken hienon ja uuden elämänmullistuksen alla stressi paino mua tosi lujaa alas. Olkapää kiukutteli, kisasaavutusten aiheuttama paine stressasi ja mun verensokerit oli kokoajan ihan pilvissä. Hypereiden myötä kärsin paljon korkeiden sokereiden oireista. Janotti kokoajan, näläntunne katosi lähes täysin ja loppujen lopuksi kaikki kuvotti.. Vähitellen se meni siihen, että kunnon yöunet oli vain kaunis muisto, en saanut nukuttua kunnolla kuukausiin. Sen lisäksi join vettä noin 4-7l päivässä, unohtelin syödä (saatika pistää insuliinia) ja paino alkoi pudota. Ensin siihen painon pudotukseen ihastui ja syömistä alkoi säännöstellä fiiliksen (ei järjen!) mukaan, kunnes lopulta sä olit henkisesti ihan rikki ja fyysisesti ihan romahduksen partaalla. Otin asian puheeksi lääkäreiden kanssa ja asioita alettiin pikkuhiljaa korjailla yksi kerrallaan ja sokereiden laskiessa elämäkin alkoi taas maistua paremmalta :)
Kevään edetessä kohti kesää mä tutustuin ihan mielettömiin uusiin tuttavuuksiin, ystäviin ja ihmisiin. Saan olla kiitollinen, että löysin mun elämään näin hienoja ihmisiä vielä lisää! Keväällä aloin miettiä mun prioriteettejä uudestaan ja asetin mun läheiset etusijalle. Aloin viettää aikaa enemmän ystävien, perheen ja kavereiden kanssa ja aikaahan keksittiin viettää vaikka missä! Vaikka lomaa en kesällä pitänytkään, niin silti kerettiin käydä kiertämässä muutamat festarit, mökkeiltiin ja oltiin paljon ulkona.. Mutta kuten kaikella, oli tälläkin jatkuvalla menemisellä hintansa. Hobis pysytteli edelleen korkealla, vaikka pientä laskua olikin jo havaittu, mutta ei tarpeeksi..
Syksyn mittaan korkeiden sokereiden edelleen vallatessa mun maailmaa, aloin oikeasti miettiä kaikkia mahdollisia keinoja omaan arkeeni sokereiden pudottamiseksi. Insuliinipumppu! Se oli jo aijemmin keväällä kumottu multa täysin, että mulla ei ois kuulemma mitään mahdollisuuksia siihen. Lääkäreiden harmiksi mä en luovuta kovinkaan helposti ja olin päättänyt, että haluan sen pumpun. Sopivasti mulla olikin siinä kuukauden sisällä lääkärikontrolli ja nostin siellä insuliinipumpun pääaiheeksi. Halusin sen. Olin tullut siihen tulokseen, että mä kerrassaan vaan tarviin sen. No sit mä sain sen, meni kuukausi ja toi mollukka asennettiin ensimmäisen kerran! (Jos jotakuta kiinnostaa, niin mullon käytössä Animas Vibe -insuliinipumppu.)
Ensimmäinen kuukausi meni todella hienosti pumpun kanssa, sain sensoroivan pumpun, joten sokerikäyriä oli hauska seurata pumpun näytöltä suoraan. Jaaaa sitten se kääntöpuoli.. Siinä tosiaan meni se kuukausi, ennenkun jouduin ensimmäisen kerran elämässäni ketoasidoosiin. Eli happomyrkytys. Eli sairaalahoitoon kolmeksi päiväksi. Kaikki johtui siitä, että mun insuliinipumpun kanyylin pieni muovinen putkiosa oli taittunut tuntemattomasta syystä mun ihon alla 90 asteen kulmaan, mikä esti insuliinin pääsemisen mun kroppaan.
No, siitä meni TASAN VIIKKO, niin jouduin uudestaan ketoasidoosiin. Sama syy, eli tuntemattomasta syystä kanyyli taittunut 90asteen kulmaan ja en saanut insuliinia. Tällä kertaa ketoainelukemat oli 6,8 edellisellä kerralla 5,9. Kun viikkoa aijemmin jouduin sairaalaan, olin oksentanut kerran, luulin vaan olevani kipeä, kunnes mittasin ketoaineet. Tällä kerralla oksensin kolme tuntia, ajattelin naiivisti sen olevan jotain vatsatautia tms, kun en ollut kotona, eikä ollut ketomittaria mukana.. No eihän se sitä ollut, äiti soitti ambulanssin ja sillä kerralla lähdettiinkin suoraan teho-osastolle.
Eikä ollut viimeinen kerta. Kerta kiellon päälle vielä uudenvuoden yönä. Otin marraskuun alussa koiranpennun, joten en tiennyt kuinka 5kk vanha koiranpentu tykkää rakettien paukkeesta, niin vietin uuden vuoden selvinpäin kotona, Onneksi! Yöllä heräsin kuvottavaan oloon ja vanha tuttu oksentelu alkoi. Mittasin ketoaineet ja ne olivat koholla.. Sama kaava. Onneksi muutin joulukuussa parhaan ystäväni kanssa yhteiseen asuntoon, joten kämppikseni pääsi soittamaan mulle ambulanssin. Tehoseurannassa ketoasidoosille löytyi taas sama syy. Kanyyli taittunut. Taas. Tultiin siihen lopputulokseen lääkäreiden kanssa, et vaihdetaan mun kanyylit metallisiin, ei pitäis päästä vääntymään mutkalle ihon sisällä, ei millään!!
..Paljon muutakin kerkesi tapahtua 2015, itseasiassa niin paljon, että niistä jutuista kokoaisi jo jo yhden elämänkertakirjan. Mutta, toivotaan että vuodesta 2016 tulisi hiukan rauhallisempi! Mulle sopisi vallan hyvin vuosi ilman yhtäkään TAYS -reissua. Tähtään siihen, ei muita toiveita!
Ens kertaan!
-E
torstai 28. tammikuuta 2016
perjantai 28. marraskuuta 2014
Elina täällä moi!
3 Kuukautta edellisestä, jokohan sitä taas kehtais päivitellä blogia..? ;)
Okei, joo, unohdin.
Taas.
Oho.
Tää mun vuosi näyttää menevän tällain blogin rivien välistä luettuna oikeinkin nopsasti ja joka kuukausi tuntuu tapahtuvan jotain uutta! Elämä myllertää ja aika juoksee ohi! Välillä tuntuu, ettei oikein itsekään pysy ajantasalla oman elämänsä ajankulusta?
Nooh, se mihin jäin viime kerralla oli tilanteen päivitystä sitten maaliskuusta elokuun kuulumisiin. Ja kyllä, ajattelin kiteyttää taas tämän välistä jääneen ajan samalla kaavalla, kuin viimeksikin :) Eli paljon on tapahtunut. On ollut niitä elämän kliseisiä ylä- ja alamäkiä..
... Ylämäet voi lukea rivien välistä korkeina sokereina ja alamäet tiettyjen käyrien tasaantumisena.. Keep on reading! ;)
Aloitamme syyskuusta. Syyskuussa korkattiin virallinen kaakao-kausi, pengottiin mummun kutomat villasukat taas viilenevien iltojen varalle ja pakoiltiin ankeaa syyskeliä kotona viltin alla. Vilttien kätköissä kerkesikin sitten miettiä, mitä sitä elämältään ja tulevaisuudeltaan oikein tahtoo ja miten sen nuoruutensa haluaa tuhlata mahdollisimman monipuolisesti ;) Siinä tultiinkin sitten siihen päätökseen, että nyt saa Toijala jäädä! Uutta asuntoa lähdettiin etsimään Tampereen suunnalta ja työn ja tuskan jälkeen löytyikin oikein ihana asunto läheltä Tampereen keskustaa!
Lokakuussa alkoikin sitten uusi alku Tamperelaisena tyttönä :) Kaikki asiat alkoivat vähitellen loksahtelemaan paikoillensa. Asunto alkoi tuntua jo kodilta ja Tampere enemmän kuin oikealta päätökseltä <3 Lokakuussa ehdin myös lomailla hetkisen ja nähdä enemmän perhettä ja ystäviä, sekä kerettiinpä tehdä pikavisiitti veljen kanssa Tallinnaankin! :)
Marraskuu on mennyt todella vauhdikkaasti. Apua, ihan kohtakohtakohta on jo joulukuu! Mä oon onneksi varustautunut joulun odotukseen jo hyvissä ajoin, sillä glögiä on nimittäin mennyt jo litratolkulla ja sitä menee edelleenkin ihan vuodenvaihteeseen saakka! Asunto on vuorattu myös jo vaniljan tuoksuisilla kynttilöillä, vaikken kyllä nykyään kotona juuri kerkeä ollakaan! Mulle on Tampereelle muuton myötä kehkeytynyt paha tapa täyttää mun kalenterini aivan täyteen, mutta eipä se haittaa. :)
Mutta, vaikka elämä muuten onkin alkanut suttaantua oikein mukavasti, eipä se aina näy oletetulla tavalla verensokerien kanssa? Jostain syystä verensokerini ovat olleet aika korkealla välillä, ja tästä 'masentuneena' myönnän annostelleeni insuliinia myös välillä vähän sinnepäin, enemmän kuin, että olisin aina jaksanut kovin tarkkaan laskea kaikkia hiilareita..
Kävin lokakuussa diabeteskontrollissa lääkärin luona, mutta kaikki olikin ihan jees, ei näkynyt mitään niin shokeeraavia yltiökorkeita sokerikäyriä, toisin kuin itse olin uumoillut/olettanut, koska..
...Koska koska, mähän ehdin jo saada parilta ****** hoitajalta ja lääkäriltä tuossa lennossa jo välittömiä amputaatio-uhkauksiakin! Että mua suututti sillon ja pistää suututtaan taas edes muistella sitä koko sattumaa!
No kumminkin, oli syyskuun loppu ja olin ihan päivän-parin sisällä muuttamassa Tampereelle ja hoksasin töissä, että verensokerimittarini ei enää suostunutkaan toimimaan. Nooh, puhelinta käteen ja soittoa Tampereen päätyyn, että nyt kävi näin, mitä teen, en pääse hakemaan varamittaria millään (koska työt) .. Noh, asiaa lähettiin selvittään ja kohta puhelin soikin uudestaan. Siellä samainen vastaanotto-sanonkomikä alkaakin ensimmäisenä töykeästi uhkailemaan mua amputaatiolla, koska en ole mitannut mun sokereitani ahkerasti! Olin hetken hämilläni ja selvitin kyseiselle Sanonkomille, että soitin heille samalla hetkellä kun huomasin mittarini rikkoutuneen, että olen kyllä muuten mittaillut sokereitani. No, lisää amputaatiouhkailua ja ihmeellistä pään auontaa ja käsky hakea varamittari Valkeakoskista.
Minäpä hain. Ainoa vaan että Valkeakoskiin päästessäni mut haettiinkin jonnekin huoneeseen X, jossa sain sitten ihan sairaanhoitajan ja lääkärin yhteisläksytyksen, joka oli kiteytettynä että; kohta lähtee käsi tai jalka, sillä pitää tehdä amputaatio, koska en hoida itseäni. Alaa pitää myöskin vaihtaa, koska diabeetikko ei kuulemma voi toimia parturi-kampaajana (Excuse me?!) ja mun pitää ehdottomasti lähteä hoitoon, jos haluan pitää sormeni.
Justiinsa?! Ensinnäkin, heillä ei ollut mitään perusteita vetää tollasia johtopäätöksiä terveydentilastani, koska 1, He eivät tunteneet mua. 2, Mitään 'tuoreita' verikokeita ei ollut tehty ja aikaisemmat verikokeet olivat ihan ok. 3, Millä perusteella diabeetikko ei voi toimia kampaajana? 4, Amputaatiolla uhkaaminen meni kevyesti tunteisiin ja olin niin shokissa/järkyttynyt/raivoissani heidän keksimistään uhkailuista, etten saanut juurikaan sanaa suustani ennen seuraavan aamun puhelua omalle diabeteshoitajalleni, joka ihmetteli asiaa suuresti. Onneksi mulla oli (yhyy oli..) ihana dipa-hoitaja!
Kärjistettynä siis, mulla hajos verensokerimittari (a.k.a verkkari) ja soitan asiasta, että mistä saan uuen, niin mua aletaa uhkaileen kolmelta eri taholta amputaatiolla ja tiesmillä! Aargh.. Ja taas tää meni tunteisiin :D
Saapas nähdä millainen diabeteksen hoitohenkilökunta Tampereella mua odottaa.. :)
Okei, joo, unohdin.
Taas.
Oho.
Tää mun vuosi näyttää menevän tällain blogin rivien välistä luettuna oikeinkin nopsasti ja joka kuukausi tuntuu tapahtuvan jotain uutta! Elämä myllertää ja aika juoksee ohi! Välillä tuntuu, ettei oikein itsekään pysy ajantasalla oman elämänsä ajankulusta?
Nooh, se mihin jäin viime kerralla oli tilanteen päivitystä sitten maaliskuusta elokuun kuulumisiin. Ja kyllä, ajattelin kiteyttää taas tämän välistä jääneen ajan samalla kaavalla, kuin viimeksikin :) Eli paljon on tapahtunut. On ollut niitä elämän kliseisiä ylä- ja alamäkiä..
... Ylämäet voi lukea rivien välistä korkeina sokereina ja alamäet tiettyjen käyrien tasaantumisena.. Keep on reading! ;)
Aloitamme syyskuusta. Syyskuussa korkattiin virallinen kaakao-kausi, pengottiin mummun kutomat villasukat taas viilenevien iltojen varalle ja pakoiltiin ankeaa syyskeliä kotona viltin alla. Vilttien kätköissä kerkesikin sitten miettiä, mitä sitä elämältään ja tulevaisuudeltaan oikein tahtoo ja miten sen nuoruutensa haluaa tuhlata mahdollisimman monipuolisesti ;) Siinä tultiinkin sitten siihen päätökseen, että nyt saa Toijala jäädä! Uutta asuntoa lähdettiin etsimään Tampereen suunnalta ja työn ja tuskan jälkeen löytyikin oikein ihana asunto läheltä Tampereen keskustaa!
Lokakuussa alkoikin sitten uusi alku Tamperelaisena tyttönä :) Kaikki asiat alkoivat vähitellen loksahtelemaan paikoillensa. Asunto alkoi tuntua jo kodilta ja Tampere enemmän kuin oikealta päätökseltä <3 Lokakuussa ehdin myös lomailla hetkisen ja nähdä enemmän perhettä ja ystäviä, sekä kerettiinpä tehdä pikavisiitti veljen kanssa Tallinnaankin! :)
Marraskuu on mennyt todella vauhdikkaasti. Apua, ihan kohtakohtakohta on jo joulukuu! Mä oon onneksi varustautunut joulun odotukseen jo hyvissä ajoin, sillä glögiä on nimittäin mennyt jo litratolkulla ja sitä menee edelleenkin ihan vuodenvaihteeseen saakka! Asunto on vuorattu myös jo vaniljan tuoksuisilla kynttilöillä, vaikken kyllä nykyään kotona juuri kerkeä ollakaan! Mulle on Tampereelle muuton myötä kehkeytynyt paha tapa täyttää mun kalenterini aivan täyteen, mutta eipä se haittaa. :)
Mutta, vaikka elämä muuten onkin alkanut suttaantua oikein mukavasti, eipä se aina näy oletetulla tavalla verensokerien kanssa? Jostain syystä verensokerini ovat olleet aika korkealla välillä, ja tästä 'masentuneena' myönnän annostelleeni insuliinia myös välillä vähän sinnepäin, enemmän kuin, että olisin aina jaksanut kovin tarkkaan laskea kaikkia hiilareita..
Kävin lokakuussa diabeteskontrollissa lääkärin luona, mutta kaikki olikin ihan jees, ei näkynyt mitään niin shokeeraavia yltiökorkeita sokerikäyriä, toisin kuin itse olin uumoillut/olettanut, koska..
...Koska koska, mähän ehdin jo saada parilta ****** hoitajalta ja lääkäriltä tuossa lennossa jo välittömiä amputaatio-uhkauksiakin! Että mua suututti sillon ja pistää suututtaan taas edes muistella sitä koko sattumaa!
No kumminkin, oli syyskuun loppu ja olin ihan päivän-parin sisällä muuttamassa Tampereelle ja hoksasin töissä, että verensokerimittarini ei enää suostunutkaan toimimaan. Nooh, puhelinta käteen ja soittoa Tampereen päätyyn, että nyt kävi näin, mitä teen, en pääse hakemaan varamittaria millään (koska työt) .. Noh, asiaa lähettiin selvittään ja kohta puhelin soikin uudestaan. Siellä samainen vastaanotto-sanonkomikä alkaakin ensimmäisenä töykeästi uhkailemaan mua amputaatiolla, koska en ole mitannut mun sokereitani ahkerasti! Olin hetken hämilläni ja selvitin kyseiselle Sanonkomille, että soitin heille samalla hetkellä kun huomasin mittarini rikkoutuneen, että olen kyllä muuten mittaillut sokereitani. No, lisää amputaatiouhkailua ja ihmeellistä pään auontaa ja käsky hakea varamittari Valkeakoskista.
Minäpä hain. Ainoa vaan että Valkeakoskiin päästessäni mut haettiinkin jonnekin huoneeseen X, jossa sain sitten ihan sairaanhoitajan ja lääkärin yhteisläksytyksen, joka oli kiteytettynä että; kohta lähtee käsi tai jalka, sillä pitää tehdä amputaatio, koska en hoida itseäni. Alaa pitää myöskin vaihtaa, koska diabeetikko ei kuulemma voi toimia parturi-kampaajana (Excuse me?!) ja mun pitää ehdottomasti lähteä hoitoon, jos haluan pitää sormeni.
Justiinsa?! Ensinnäkin, heillä ei ollut mitään perusteita vetää tollasia johtopäätöksiä terveydentilastani, koska 1, He eivät tunteneet mua. 2, Mitään 'tuoreita' verikokeita ei ollut tehty ja aikaisemmat verikokeet olivat ihan ok. 3, Millä perusteella diabeetikko ei voi toimia kampaajana? 4, Amputaatiolla uhkaaminen meni kevyesti tunteisiin ja olin niin shokissa/järkyttynyt/raivoissani heidän keksimistään uhkailuista, etten saanut juurikaan sanaa suustani ennen seuraavan aamun puhelua omalle diabeteshoitajalleni, joka ihmetteli asiaa suuresti. Onneksi mulla oli (yhyy oli..) ihana dipa-hoitaja!
Kärjistettynä siis, mulla hajos verensokerimittari (a.k.a verkkari) ja soitan asiasta, että mistä saan uuen, niin mua aletaa uhkaileen kolmelta eri taholta amputaatiolla ja tiesmillä! Aargh.. Ja taas tää meni tunteisiin :D
Saapas nähdä millainen diabeteksen hoitohenkilökunta Tampereella mua odottaa.. :)
Ps.
Terveisiä sinne
Valkeakosken päivystyksen (jätänsanomattamillaiselle) henkilökunnalle;
Mulla on kaikki raajat tallella ja teen edelleen tukkaa työkseni ja voin niin hyvin kuin nuori diabeetikko vaan voi voida!
Pps.
Hyvää jatkoa! (..tai proteesia tai mitä ny käytättekään niihin amputaatioihinne)
:)
tiistai 19. elokuuta 2014
Ykköstyypin yksivuotissynttärit!
Muistin tuossa juuri, että tässähän vietetään mun Ykköstyypin Dipan yksivuotissynttäreitä!
...Senpä jälkeen muistin, että tosiaan, mullahan on blogikin! Olin jo aivan unohtanut koko kirjoittamisen! Hupsista!
Viime kirjoituksestani onkin jo pitkääkin pidempi tovi vierähtänyt. (Sori-sori-sori!) Aika on mennyt niiin nopeasti. Hmm, luonnollisesti tässä on melko paljon kaikkea jännää ja vähemmän jännää maaliskuun jälkeen tapahtunut, mutta jospa siirrymme siihen todella tiivistettyyn versioon!
Eli varmaankin suurin syy, minkä takia kirjoittaminen on unohtunut täysin on se, että keksin myllätä koko arkeni aivan uusiksi huhtikuussa. Mä oon tunnetusti helposti kyllästyvää sorttia, joten jos ei helmikuinen muutto (ja se maaliskuun pahvilaatikkohelvetti) enää riitä, niin sitten haetaan sitä jotain "uutta" arkeen vaihtamalla työpaikkaa! Työnkuva pysyi samana, mutta työpaikka vaihtui ja nykyään työllistän itse itseni. (Hyvästi kesälomat!)
Joten käytännössä koko huhtikuu meni arpoessa, että vaihtaako vaiko eikö vaihda ja kun päätin vaihtaa, oli järjestelyissä jo oma hommansa..
Toukokuussa olikin sitten kaksi isoa tapahtumaa elämässäni.. Isoäitini nukkui pois ja samaan aikaan koitin ottaa haparoivia askelia kohti yrittäjän elämää.
Kesäkuu menikin sitten vähän kuin hiljaa toipuen arjen lomassa ja uuteen totuttelemisessa.
Heinäkuu meni kuumuudesta valittaen ja myöskin varastettu lompakkoni työllisti aika paljon, tai siis sen lompakon sisällön uusiminen...
Elokuussa, kun arki on nyt tasaantunut normaaliksi, mieleen pulpahtaa kaikki sivuun jääneet asiat, kuten oman ajan arvostus ja sen tärkeys, harrastukset, blogi ja muut mielipuuhat. Elokuussa tein myös jotain mistä olen pitkään jo haaveillut. Tämä neulakammoinen ykköstyyppi meni ja uskalsi ottaa ensimmäisen tatuointinsa! Hieman jännitti, koska diabeetikoita kiusataan aina niillä ylenpalttiseen varovaisuuteen viittaavilla kehoituksilla.. Mutta hyvin selvisin ilman tulehduksia ja amputaatioita! ;) Tuossahan se on oikeinkin nättinä jo viikon sen ottamisen jälkeen. Ja joo, rasvaaminen jatkuu edelleen! :)
Uusi työpaikka ja etenkin uudet työkaverit ovat olleet jännä asia (loppujen lopuksi suhteellisen tuoreelle) diabeetikolle! Kun diabetekseni vuosi sitten todettiin, se oli silloin uutta meille kaikille, niin minulle kuin silloisille työkavereillenikin. Totuttelimme jotakuinkin yhtäaikaa jatkuviin insuliinipistoksiin ja verensokerin tarkkailuihin. Minä totuttelin uuteen elämäntapaan ja he uuteen työkaverin sairauteen. Koko juttu diabeteksesta selkisi meille kaikille pikkuhiljaa ajan kanssa..
Nyt kun työporukka ympärilläni on "uusi" huomaan taas selittäväni samoja diabetekseen liittyviä asioita kerta toisensa jälkeen jokaiselle työkaverille erikseen. Olen sellainen diabeetikko, joka pistää missä tahtoo, enkä peittele pistämistäni. (Kyllä, vapiskaa, kun näette mut piikittämässä ravintolassa!) Diabetes ja tämä pistäminen on jo niin arkista koko lähipiirilleni, ettei porukka ympärilläni kiinnitä asiaan enää juuri mitään huomiota.
Joten onkin ollut suhteellisen hämmentävää muistaa, että lähipiirini on tottunut pistämisiini, mutta uusille työkavereilleni se on kuitenkin ihan uusi juttu. Jouduinkin kerran aika hämilleni, kun työkaverini kesken minun lounastaukoni (ja pistämiseni) tuli takahuoneeseen ja mainitsi kiusaantuneena, kun pistän sattumalta aina sillon, kun hän tulee paikalle, ja se on inhottavaa..
Niimpä. Mä kun niin mielelläni jättäisin insuliinit pistämättä, jos vain Voisin, mutta kun en voi. Mä en pistä insuliinia sen takia, et haluaisin "esitellä" mun sairautta. Mä vaan koen, että vaikka mulla on diabetes, ei mun aina joka ruokailun yhteydessä tarvitse vetäytyä pois porukasta, koska mun nyt vaan täytyy pistää se insuliini. Mä koen, että oon diabeteksesta huolimatta Oikeutettu jatkamaan seurustelua samassa porukassa, samalla kun pistän huomaamattomasti sen muutaman yksikön insuliinia ihoni alle. Ei se pistäminen mustakaan mitään glamouria ole, mutta minkäs teet?
Noo, onneksi työkaverit tottuivat kuitenkin suhteellisen nopeasti tähän ja yhdessä lounastaminen sujuu ilman kummaksuvia katseita ja ihmetteleviä ilmeitä. Kaikkeen tottuu, niinhän ne sanovat. :)
...Senpä jälkeen muistin, että tosiaan, mullahan on blogikin! Olin jo aivan unohtanut koko kirjoittamisen! Hupsista!
Viime kirjoituksestani onkin jo pitkääkin pidempi tovi vierähtänyt. (Sori-sori-sori!) Aika on mennyt niiin nopeasti. Hmm, luonnollisesti tässä on melko paljon kaikkea jännää ja vähemmän jännää maaliskuun jälkeen tapahtunut, mutta jospa siirrymme siihen todella tiivistettyyn versioon!
Eli varmaankin suurin syy, minkä takia kirjoittaminen on unohtunut täysin on se, että keksin myllätä koko arkeni aivan uusiksi huhtikuussa. Mä oon tunnetusti helposti kyllästyvää sorttia, joten jos ei helmikuinen muutto (ja se maaliskuun pahvilaatikkohelvetti) enää riitä, niin sitten haetaan sitä jotain "uutta" arkeen vaihtamalla työpaikkaa! Työnkuva pysyi samana, mutta työpaikka vaihtui ja nykyään työllistän itse itseni. (Hyvästi kesälomat!)
Joten käytännössä koko huhtikuu meni arpoessa, että vaihtaako vaiko eikö vaihda ja kun päätin vaihtaa, oli järjestelyissä jo oma hommansa..
Toukokuussa olikin sitten kaksi isoa tapahtumaa elämässäni.. Isoäitini nukkui pois ja samaan aikaan koitin ottaa haparoivia askelia kohti yrittäjän elämää.
Kesäkuu menikin sitten vähän kuin hiljaa toipuen arjen lomassa ja uuteen totuttelemisessa.
Heinäkuu meni kuumuudesta valittaen ja myöskin varastettu lompakkoni työllisti aika paljon, tai siis sen lompakon sisällön uusiminen...
Elokuussa, kun arki on nyt tasaantunut normaaliksi, mieleen pulpahtaa kaikki sivuun jääneet asiat, kuten oman ajan arvostus ja sen tärkeys, harrastukset, blogi ja muut mielipuuhat. Elokuussa tein myös jotain mistä olen pitkään jo haaveillut. Tämä neulakammoinen ykköstyyppi meni ja uskalsi ottaa ensimmäisen tatuointinsa! Hieman jännitti, koska diabeetikoita kiusataan aina niillä ylenpalttiseen varovaisuuteen viittaavilla kehoituksilla.. Mutta hyvin selvisin ilman tulehduksia ja amputaatioita! ;) Tuossahan se on oikeinkin nättinä jo viikon sen ottamisen jälkeen. Ja joo, rasvaaminen jatkuu edelleen! :)
Uusi työpaikka ja etenkin uudet työkaverit ovat olleet jännä asia (loppujen lopuksi suhteellisen tuoreelle) diabeetikolle! Kun diabetekseni vuosi sitten todettiin, se oli silloin uutta meille kaikille, niin minulle kuin silloisille työkavereillenikin. Totuttelimme jotakuinkin yhtäaikaa jatkuviin insuliinipistoksiin ja verensokerin tarkkailuihin. Minä totuttelin uuteen elämäntapaan ja he uuteen työkaverin sairauteen. Koko juttu diabeteksesta selkisi meille kaikille pikkuhiljaa ajan kanssa..
Nyt kun työporukka ympärilläni on "uusi" huomaan taas selittäväni samoja diabetekseen liittyviä asioita kerta toisensa jälkeen jokaiselle työkaverille erikseen. Olen sellainen diabeetikko, joka pistää missä tahtoo, enkä peittele pistämistäni. (Kyllä, vapiskaa, kun näette mut piikittämässä ravintolassa!) Diabetes ja tämä pistäminen on jo niin arkista koko lähipiirilleni, ettei porukka ympärilläni kiinnitä asiaan enää juuri mitään huomiota.
Joten onkin ollut suhteellisen hämmentävää muistaa, että lähipiirini on tottunut pistämisiini, mutta uusille työkavereilleni se on kuitenkin ihan uusi juttu. Jouduinkin kerran aika hämilleni, kun työkaverini kesken minun lounastaukoni (ja pistämiseni) tuli takahuoneeseen ja mainitsi kiusaantuneena, kun pistän sattumalta aina sillon, kun hän tulee paikalle, ja se on inhottavaa..
Niimpä. Mä kun niin mielelläni jättäisin insuliinit pistämättä, jos vain Voisin, mutta kun en voi. Mä en pistä insuliinia sen takia, et haluaisin "esitellä" mun sairautta. Mä vaan koen, että vaikka mulla on diabetes, ei mun aina joka ruokailun yhteydessä tarvitse vetäytyä pois porukasta, koska mun nyt vaan täytyy pistää se insuliini. Mä koen, että oon diabeteksesta huolimatta Oikeutettu jatkamaan seurustelua samassa porukassa, samalla kun pistän huomaamattomasti sen muutaman yksikön insuliinia ihoni alle. Ei se pistäminen mustakaan mitään glamouria ole, mutta minkäs teet?
Noo, onneksi työkaverit tottuivat kuitenkin suhteellisen nopeasti tähän ja yhdessä lounastaminen sujuu ilman kummaksuvia katseita ja ihmetteleviä ilmeitä. Kaikkeen tottuu, niinhän ne sanovat. :)
Nyt kuulemisiin!
Yritän muistaa päivittää blogia hieman useammin,
kuin joka viides kuukausi.. ;)
maanantai 31. maaliskuuta 2014
Tieto lisää tuskaa, right?
Kokeet, testit ja tulokset lisäävät
omaa tuskaani. Minua eivät sairaalat pelota, mutta laboratoriot
ovatkin sitten aivan oma lukunsa...
Faktahan on se, että piikkikammoinen
olen ollut ihan naperosta lähtien. Tieto tulevasta verikokeesta,
rokotteesta tai verenluovuttamisesta ovat aina kerta toisensa jälkeen
saaneet ihoni kananlihalle. Ennen kyse on ollut pelkästä
jännityksestä, ovathan ne olleet hyödyksi joko minulle itselleni,
tai kuten verenluovutus voi olla erittäin tärkeää jollekin apua
kaipaavalle.. Tieto ja hyvänolontunne auttamisesta sai minut
tuntemaan oloni hyväksi, joten verta luovuttaessani turvauduin
aina tähän tunteeseen ja ylitin aina itseni (ja piikkikammoni) ja lopussa häämötti
aina voittajafiilis!
Sitten kuvio muuttui tyystin, kun oma
sokeritauti löydettiin. Harmiton jännitys muutti muotoaan peloksi
ja ahdistukseksi.
Kun postiluukustani tipahtaa oman
lähisairaalani kutsu diabeteksen vuositarkastukseen (tai vaikka edes
kontrolliin) mielialani liukuu jyrkkään alamäkeen. Ne ajatukset,
jotka olen väkisin sullonut kauas alitajuntaani ottavat taas vallan.
Ei, tai joo, niin, oonhan mä sairas ja taas tipahti yksi muistutus
siitä. Mutta kun ei ole sairas olo, ei halua edes muistaa olevansa
sairas!
Mä oon ihan sujut kantamani diabetes
-tunnusrannekkeen kanssa, se ei saa mua tuntemaan/muistamaan itseäni
sairaaksi joka päivä. Insuliinipistoksetkin ovat jo niin osa
jokapäiväistä arkea, että en sitäkään kautta tunne itseäni
sairaaksi. Ruokailu- ja arkirutiinini ovat nyt vain hieman muista
poikkeavia.
...Mutta ne laboratoriokokeet.
Tieto kaikista niistä tämän
sairauden lisäongelmista tuottavat minulle tuskaa. Ja nämä kutsut
labrakokeisiin muistuttavat minua aina siitä, kuinka ”rankka”
tämä sairaus voi tulevaisuudessa olla. En halua myöntää, etten
omistakkaan sitä suojahaarniskaa niitä lisäsairauksia vastaan,
vaan ne voivat yhtälailla tunkeutua tulevaisuuteeni tuosta noin
vain.
En halua. En vain halua nähdä joku
päivä taas sitä omalääkärini huonosti peiteltyä huolestunutta
ilmettä testituloksia selaillessaan...
Pahinta (ja voi olla, että katalalla
tavalla myös parasta) tässä on se, että et ehkä edes aavista,
kuinka voimaton todella olet tulevaisuutta vastaan? Harmillista on,
että kukaan ei voi luvata sulle onnellista ja täysin
(lisä)ongelmatonta tulevaisuutta, vaikka saisitkin aina 'parhaat
pisteet' joka kokeesta elämäsi aikana..
Mutta,
Onnea on osata elää
päivä kerrallaan <3
perjantai 21. helmikuuta 2014
Kuulumisia
Mitä minulle kuuluu kun minusta ei ole kuulunut?
Noh. Paljon! Paljon on tapahtunut marraskuun jälkeen ja se on ikävä kyllä päässyt näkymään tässä bloginkirjoituksessa, koska kirjoituksiahan ei ole ollut! Anteeksianteeksi! Mutta tässä sitä taas lorvitaan koneen ääressä ja koetetaan saada tekstiä kasaan! :)
Voin kertoa, että blogin kirjoittelu ei ole ollut ainoa, mitä olen unohtanut.. Välillä mietin tosissani, että jos menisin ja testauttaisin itseni, olisin TAKUULLA Suomen nuorin ja ainoa parikymppinen dementikko! Unohteluni on nimittäin aika säännöllistä.. :P
Milloin unohdan pistää Levemirin (eli pitkäaikaisen insuliinin), millon unohdan pistää NovoRapidin (insuliinin, jota käytän ruokailun yhteydessä), milloin jätän verensokerit mittaamatta, milloin unohdan ottaa tarpeeksi neuloja töihin ja siitä syystä loput työpäivästä menee karpatessa..
Aijaijai ja tsotsot! Eipäs tule seuraavat HbA1c -tulokset olemaan kovin hyvissä arvoissa! Seuraavaa lääkärin kontrollia odotan tällä hetkellä yhtä paljon kuin ala-asteella opettajan puhuttelua jälki-istunnossa.. Noottia tulee! :D
Mutta.. Onneksi mulla on lopun elämääni aikaa koittaa parannella niitä arvoja ja tuloksia ja tavotteita jaajaajaa... Nii. Koko loppuelämä.
Yks mikä mua on semisti ruvennu riepoon tammikuun aikana, on tää kakkostyypin diabetes. Nää Eevan, Annan yms naistenlehtien tsemppikirjoitukset ihmisten huimista painonpudotuksista; "Näin Kalevi-Annikki laihdutti huimat 80kg ja pääsi eroon diabeteksestä!" Jeejee, ihan hieno homma.
Mutta ensinnäki, jos sä painat sen 170 kiloo, niin on suorastaan kumma, jollei sulla siinä vaiheessa löydy jo 2-tyypin dipa. Oikeesti oon ihan vilpittömän ilonen, et nää ihmiset on saanu sen painon putoon ja on lähempänä sitä normaalipainoa, se on noista oikeesti isoista lähtöpainoista jo ihan mieletön suoritus! Mutta, pointtina se, et mun mielestä noista korostuu se elämän epäreiluus ykköstyyppejä kohtaan. Vaik mä oisin kuinka anorektinen ja oisin pudottanu painoo vaikka kuinka, mä en saa ikinä sitä dipaa pois!
Olin ihan suunnattoman kateuden ja vähän ärtymyksenkin vallassa, kun luin näitä tarinoita, joissa ihmiset pääsee hehkuttamaan sitä kuinka ei enää tarvitse insuliinia käyttää ja kuinka on elämä nyt auvoista ja ihanaa ja kevyttä ja terveellistä ja ei enää tarvitse miettiä diabeteksen kanssa tulevia sivuoireita!
MÄÄKIN HALUAN. Miks mä en saanu pelkkää kakkostyypin dipaa?
Ja kyllä. Nyt ollaan siinä vaiheessa kun eläminen diabeteksen kanssa ei tosiaankaan ole kivaa. Mutta kukapa täällä olettaakaan, että koko elämä on pelkkää ruusuilla tanssimista? :)
Nyt meen lunastamaan mun uuden vuoden lupausta ja meen mittailemaan sokereitani, jotta pääsen vielä joskus niihin hyviin hoba-arvoihin!! :)
Hyvää helmikuun jatkoa! :)
Noh. Paljon! Paljon on tapahtunut marraskuun jälkeen ja se on ikävä kyllä päässyt näkymään tässä bloginkirjoituksessa, koska kirjoituksiahan ei ole ollut! Anteeksianteeksi! Mutta tässä sitä taas lorvitaan koneen ääressä ja koetetaan saada tekstiä kasaan! :)
Voin kertoa, että blogin kirjoittelu ei ole ollut ainoa, mitä olen unohtanut.. Välillä mietin tosissani, että jos menisin ja testauttaisin itseni, olisin TAKUULLA Suomen nuorin ja ainoa parikymppinen dementikko! Unohteluni on nimittäin aika säännöllistä.. :P
Milloin unohdan pistää Levemirin (eli pitkäaikaisen insuliinin), millon unohdan pistää NovoRapidin (insuliinin, jota käytän ruokailun yhteydessä), milloin jätän verensokerit mittaamatta, milloin unohdan ottaa tarpeeksi neuloja töihin ja siitä syystä loput työpäivästä menee karpatessa..
Aijaijai ja tsotsot! Eipäs tule seuraavat HbA1c -tulokset olemaan kovin hyvissä arvoissa! Seuraavaa lääkärin kontrollia odotan tällä hetkellä yhtä paljon kuin ala-asteella opettajan puhuttelua jälki-istunnossa.. Noottia tulee! :D
Mutta.. Onneksi mulla on lopun elämääni aikaa koittaa parannella niitä arvoja ja tuloksia ja tavotteita jaajaajaa... Nii. Koko loppuelämä.
Yks mikä mua on semisti ruvennu riepoon tammikuun aikana, on tää kakkostyypin diabetes. Nää Eevan, Annan yms naistenlehtien tsemppikirjoitukset ihmisten huimista painonpudotuksista; "Näin Kalevi-Annikki laihdutti huimat 80kg ja pääsi eroon diabeteksestä!" Jeejee, ihan hieno homma.
Mutta ensinnäki, jos sä painat sen 170 kiloo, niin on suorastaan kumma, jollei sulla siinä vaiheessa löydy jo 2-tyypin dipa. Oikeesti oon ihan vilpittömän ilonen, et nää ihmiset on saanu sen painon putoon ja on lähempänä sitä normaalipainoa, se on noista oikeesti isoista lähtöpainoista jo ihan mieletön suoritus! Mutta, pointtina se, et mun mielestä noista korostuu se elämän epäreiluus ykköstyyppejä kohtaan. Vaik mä oisin kuinka anorektinen ja oisin pudottanu painoo vaikka kuinka, mä en saa ikinä sitä dipaa pois!
Olin ihan suunnattoman kateuden ja vähän ärtymyksenkin vallassa, kun luin näitä tarinoita, joissa ihmiset pääsee hehkuttamaan sitä kuinka ei enää tarvitse insuliinia käyttää ja kuinka on elämä nyt auvoista ja ihanaa ja kevyttä ja terveellistä ja ei enää tarvitse miettiä diabeteksen kanssa tulevia sivuoireita!
MÄÄKIN HALUAN. Miks mä en saanu pelkkää kakkostyypin dipaa?
Ja kyllä. Nyt ollaan siinä vaiheessa kun eläminen diabeteksen kanssa ei tosiaankaan ole kivaa. Mutta kukapa täällä olettaakaan, että koko elämä on pelkkää ruusuilla tanssimista? :)
Nyt meen lunastamaan mun uuden vuoden lupausta ja meen mittailemaan sokereitani, jotta pääsen vielä joskus niihin hyviin hoba-arvoihin!! :)
Hyvää helmikuun jatkoa! :)
torstai 21. marraskuuta 2013
Happily ever after
Mistä onnellisuus tulee?
Mihin onnellisuus katoaa?
Suomalainen lausahdus, jonka lopun saa kukin määrittää itse; Onnea on... Monelle onnea on olla esimerkiksi terve ihan päästä varpaisiin. Kuuntelin kerran radiosta haastattelua, jossa haastateltavalta kysyttiin mikä on tärkeintä elämässä ja mitä ilman et voi elää? "Terveys" Haastateltava vastasi.
Se sai mut miettimään paljon. Tekeekö terveys siis onnelliseksi?
Mulla on sokeritauti josta ei parane, oonko mä nyt enään virallisesti terve ollenkaan, vai onko mulla diabetes aina terveyden tiellä? Jos ei oo terve kaikkien mustavalkoisten kriteerien mukaan, saako silti olla onnellinen terveydestään vai onko sitä?
On!
Mulle on sattunut kaikenmoista vuosien varrella ja menneisyyteni on ollut todella värikäs, ehkä joskus epäreilukin, mutta todella opettavainen. Oon kasvanu jollain näkymättömälla tasolla sataviistoistavuotiaaks, tasolla, jota ei voi kuvailla. Viimeisin myllerrys oli tämä D, joka sekin on vain opettanut ymmärtään kuinka paljon on asioita, joille et voi mitään.
En voi sanoa itseäni viisaammaksi, en henkisesti aikuiseksi, mutta voin sanoa, että olen oppinut paljon. Tärkein oppimani asia on, että onnellisuus on vain ihmisten päähänpinttymä. En sano ettei onnellisuutta ole, vaan että se pitää opetella näkemään vaikka elämä ahdistaisi keuhkotkin kasaan. Onnellisuus on näkymätöntä, mutta sen voi silti nähdä ja opetella näkemään.
Me aikuiset esimerkiksi välillä mietimme oliko lapsuutemme onnellinen? Minusta pitäisi edelleen ottaa mallia lapsista ja siitä taidosta olla onnellinen ihan pienenkin asian tähden. Lapsena oltiin onnellisia, kun sai tehdä ensimmäisen lumienkelin, miksi nyt emme voi olla onnellisia ennenkuin omistamme koko pihan? Lapsena maailman parhaat tumput oli värikkäät ja lämpöiset, nyt parhaat käsineet ovat ne joiden kääntöpuolelta löytyy tietyn vaatemerkin lappu, joka osoittaa, että ne olivat varmasti kalliit, vaikkeivät niin lämpimät. Me ihmiset olemme siitä hölmöjä, että ajattelemme onnellisuuden tulevan automaattisesti sitten kun jotain on saavutettu ja että nimenomaan pitää ensin saavuttaa, jotta voi olla onnellinen sitten "myöhemmin"... Loppujen lopuksi, et voi omistaa onnellisuutta ikinä.
Haluan vain sanoa, että älkää asettako onnellisuutta. Olkaa sitä. Oli se onnellisuus sinulle sitten lumisateen ihailemista lämpöisen peiton alta tai mitä vain. Minun onnellisuuttani ei estä olleet tai menneet, haluan ja aijon olla onnellinen juuri nyt näillä eväillä. Yhtä tuttavaani lainaten; "Ajattele niin, että kaikki mitä sinulle tapahtuu, on parasta, mitä sinulle voi tapahtua!" Opetellaanpa kaikki hieman erilainen näkövinkkeli ja huomataan ensin se pallon positiivinen puoli ja siitä voimaantuneena kummastellaan koko palloa. :)
Mihin onnellisuus katoaa?
Suomalainen lausahdus, jonka lopun saa kukin määrittää itse; Onnea on... Monelle onnea on olla esimerkiksi terve ihan päästä varpaisiin. Kuuntelin kerran radiosta haastattelua, jossa haastateltavalta kysyttiin mikä on tärkeintä elämässä ja mitä ilman et voi elää? "Terveys" Haastateltava vastasi.
Se sai mut miettimään paljon. Tekeekö terveys siis onnelliseksi?
Mulla on sokeritauti josta ei parane, oonko mä nyt enään virallisesti terve ollenkaan, vai onko mulla diabetes aina terveyden tiellä? Jos ei oo terve kaikkien mustavalkoisten kriteerien mukaan, saako silti olla onnellinen terveydestään vai onko sitä?
On!
Mulle on sattunut kaikenmoista vuosien varrella ja menneisyyteni on ollut todella värikäs, ehkä joskus epäreilukin, mutta todella opettavainen. Oon kasvanu jollain näkymättömälla tasolla sataviistoistavuotiaaks, tasolla, jota ei voi kuvailla. Viimeisin myllerrys oli tämä D, joka sekin on vain opettanut ymmärtään kuinka paljon on asioita, joille et voi mitään.
En voi sanoa itseäni viisaammaksi, en henkisesti aikuiseksi, mutta voin sanoa, että olen oppinut paljon. Tärkein oppimani asia on, että onnellisuus on vain ihmisten päähänpinttymä. En sano ettei onnellisuutta ole, vaan että se pitää opetella näkemään vaikka elämä ahdistaisi keuhkotkin kasaan. Onnellisuus on näkymätöntä, mutta sen voi silti nähdä ja opetella näkemään.
Me aikuiset esimerkiksi välillä mietimme oliko lapsuutemme onnellinen? Minusta pitäisi edelleen ottaa mallia lapsista ja siitä taidosta olla onnellinen ihan pienenkin asian tähden. Lapsena oltiin onnellisia, kun sai tehdä ensimmäisen lumienkelin, miksi nyt emme voi olla onnellisia ennenkuin omistamme koko pihan? Lapsena maailman parhaat tumput oli värikkäät ja lämpöiset, nyt parhaat käsineet ovat ne joiden kääntöpuolelta löytyy tietyn vaatemerkin lappu, joka osoittaa, että ne olivat varmasti kalliit, vaikkeivät niin lämpimät. Me ihmiset olemme siitä hölmöjä, että ajattelemme onnellisuuden tulevan automaattisesti sitten kun jotain on saavutettu ja että nimenomaan pitää ensin saavuttaa, jotta voi olla onnellinen sitten "myöhemmin"... Loppujen lopuksi, et voi omistaa onnellisuutta ikinä.
Haluan vain sanoa, että älkää asettako onnellisuutta. Olkaa sitä. Oli se onnellisuus sinulle sitten lumisateen ihailemista lämpöisen peiton alta tai mitä vain. Minun onnellisuuttani ei estä olleet tai menneet, haluan ja aijon olla onnellinen juuri nyt näillä eväillä. Yhtä tuttavaani lainaten; "Ajattele niin, että kaikki mitä sinulle tapahtuu, on parasta, mitä sinulle voi tapahtua!" Opetellaanpa kaikki hieman erilainen näkövinkkeli ja huomataan ensin se pallon positiivinen puoli ja siitä voimaantuneena kummastellaan koko palloa. :)
lauantai 16. marraskuuta 2013
Kipuja, kammoja & koruja
Viimeksi olikin puhetta niistä lisäsairauksista ja kaikesta mille sokeritauti voi altistaa herkästi... Olisi pitänyt koputtaa puuta - Taas !
Jännetuppitulehdus, vielä tarkemmin Värttinäluun puikkolisäkkeen alueen jännetuppitulehdus. Lääketieteellisesti minä tajuan jännetuppitulehduksesta sen verran, että kipeää tekee, oli kivun aiheuttaja nimeltään mikä vain.
Tällä viikolla minulla oli maanantai vapaa, joten aloitin työviikkoni vasta tiistaina (vuorotyön mahteja, maanantaivapaat!). Puolenpäivän aikaan rannettani alkoi pakottamaan, mutta annoin sen olla, kun ei vielä kokoaikaa pakottanut. Keskiviikkona kipu alkoi olla voimakkaampaa ja tietyt asiat, esimerkiksi tietokoneen hiiren käsittely tuntui tosi pahalta, niinkuin kirjoittaminenkin ja monet muut arkiset työhommelit. Iltaa kohden päätinkin siinä siirtää seuraavan päivän työvuoroni iltavuoroksi, jotta pääsin kotikaupungissani aamulla ajoissa lääkärille ja siitä vielä töihin Tampereelle ajoissa (työmatkaani kun menee 1,5h per päivä). Aika nopeasti epäilinkin ranteessa olevan jotain jännetuppitulehduksen tapaista, mikä on näin parturi-kampaajien työssä hyvin yleistä.. Nopea googlaus aiheesta ja Niimpäniin! "Sokeritauti altistaa jännetuppitulehdukselle..."
Lääkäri totesikin melko nopeasti ranteitani pyöriteltyään, että mikä ranteissani on vikana. Minulla kun ei ikinä ennen ole ollut mitään ongelmaa ranteideni kanssa, ennen tätä viikkoa. Eikä ennen diabetesta. Mietinkin tässä vain, että voiko tämä diabetes oikeasti olla jo osillaan tässä diagnoosissa, vai onko kyse vain huonosta yhteensattumasta? Tiedä häntä! Inhottavinta tässä jokatapauksessa on, että kipu säteilee koko käsivarteen ja toinenkin käsi näyttää osaavan saman kivun.. No, ei auta kuin lepo ja lääkäri määräsikin yli viikon kestävän sairausloman.. Eli hyviä leffaideoita otetaan vastaan! ;)
Toinen ensimmäinen minulle uusi juttu oli viimeöinen hypoihin herääminen. Heräsin ja olo oli todella kumma, mutta jotenkin kaiken väsymyksen seasta arvasin sen johtuvan varmaankin matalista sokereista ja onnistuinkin kävelemään (seiniä pitkin) keittiöön tankkailemaan sokereita. Vähän tuo yöhypoilu ajatuksena säikäytti, mutta onnekseni sentään heräsin, eikä mitään sen suurempaa kohtausta päässyt tapahtumaan. Mehulasillisen juotuani, kun onnistuin kaiken uni- ja hyposekavuuteni jälkeen mittaamaan verensokerini, näytti mittari 3,3. Olo oli todella sekava, näkökenttä hypähteli ja pelkkä fakta yöllisestä matalasta verensokerista pelotti, ne kun voivat olla hengenvaarallisiakin, jollei niihin herää..
Nuo matalat verensokeritkin ovat aika kummallisia. Välillä oireilen selkeästi hypoja verensokerin ollessa esimerkiksi 4,5 ja toisinaan kun verensokeri tippuu vaikka 3,2:een on olo ihan normaali... Mistähän sekin johtuu?
Matalin verensokerini tähän asti on tainnut olla 2,2. Ensin takkusi ajatus ja sitten tulikin jo todella huono olo, kylmäkuumakylmäkuuma, tuskahiki, voimattomuus, tärisyttää, vapisuttaa ja tajunnan taso alenee. Äkkiä SOKERIA!
Aijemmin tosiaankin ajattelin, kun kuljen paljon yksin jokapaikassa, että sellainen Diabetes -ranneke voisi olla hyvä. Lähipiirini muistutteli kanssa, kuinka hyvä sellainen minulla olisi olla. Sitten mieleni muuttuikin. Talvi tulee, tulee pitkähihaiset paidat, takit ja hanskat ranteiden suojaksi, jos jotain minulle sattuisi kuinka moni ihminen hoksaisi tutkia ranteeni mahdollisen sairaskorun varalta? Ei varmaan yksikään keskellä pakkasta?
Sen jälkeen sainkin tämän tähänastisista mittauksistaa matalimman, Vs 2,2. Mitä jollen olisikaan istunut kaverini autossa silloin, vaan bussissa keskellä hälinää ja taju olisikin lähtenyt? Ja toisaalta, auttaa se ranneke ainakin hoitohenkilökuntaa? Hmm..
Ranneke rupesi sittenkin kutkuttamaan ja pian huomasin selailevani jo erilaisia rannekkeita! Oho, eipäs ne olekaan hassumman näköisiä ja liikaa huomiota herättäviä, no, kokeillaan!
Ja kappas vain! Tällaisen Diabetes -rannekkeen kävin noutamassa tällä viikolla postista! :) Vähän se on vielä hivenen suurenoloinen, mutta keikkuu ranteessa pienennyttämistä odottaen! Kuvan ylempi rannekoru on vanha magneettikoruni.
Ja pahoittelen, ettei viime postauksessa mainitsemani labrakokeiden tulokset olleet tulleet vielä tätä postausta kirjoitellessani! Niiden saavuttua, lupaan vähän aukoa labratestien tuloksia, mikäli minäkään niitä tulen ymmärtämään! :)
Ensikertaan toivottavasti positiivisemmissa merkeissä! :)
Jännetuppitulehdus, vielä tarkemmin Värttinäluun puikkolisäkkeen alueen jännetuppitulehdus. Lääketieteellisesti minä tajuan jännetuppitulehduksesta sen verran, että kipeää tekee, oli kivun aiheuttaja nimeltään mikä vain.
Tällä viikolla minulla oli maanantai vapaa, joten aloitin työviikkoni vasta tiistaina (vuorotyön mahteja, maanantaivapaat!). Puolenpäivän aikaan rannettani alkoi pakottamaan, mutta annoin sen olla, kun ei vielä kokoaikaa pakottanut. Keskiviikkona kipu alkoi olla voimakkaampaa ja tietyt asiat, esimerkiksi tietokoneen hiiren käsittely tuntui tosi pahalta, niinkuin kirjoittaminenkin ja monet muut arkiset työhommelit. Iltaa kohden päätinkin siinä siirtää seuraavan päivän työvuoroni iltavuoroksi, jotta pääsin kotikaupungissani aamulla ajoissa lääkärille ja siitä vielä töihin Tampereelle ajoissa (työmatkaani kun menee 1,5h per päivä). Aika nopeasti epäilinkin ranteessa olevan jotain jännetuppitulehduksen tapaista, mikä on näin parturi-kampaajien työssä hyvin yleistä.. Nopea googlaus aiheesta ja Niimpäniin! "Sokeritauti altistaa jännetuppitulehdukselle..."
Lääkäri totesikin melko nopeasti ranteitani pyöriteltyään, että mikä ranteissani on vikana. Minulla kun ei ikinä ennen ole ollut mitään ongelmaa ranteideni kanssa, ennen tätä viikkoa. Eikä ennen diabetesta. Mietinkin tässä vain, että voiko tämä diabetes oikeasti olla jo osillaan tässä diagnoosissa, vai onko kyse vain huonosta yhteensattumasta? Tiedä häntä! Inhottavinta tässä jokatapauksessa on, että kipu säteilee koko käsivarteen ja toinenkin käsi näyttää osaavan saman kivun.. No, ei auta kuin lepo ja lääkäri määräsikin yli viikon kestävän sairausloman.. Eli hyviä leffaideoita otetaan vastaan! ;)
Toinen ensimmäinen minulle uusi juttu oli viimeöinen hypoihin herääminen. Heräsin ja olo oli todella kumma, mutta jotenkin kaiken väsymyksen seasta arvasin sen johtuvan varmaankin matalista sokereista ja onnistuinkin kävelemään (seiniä pitkin) keittiöön tankkailemaan sokereita. Vähän tuo yöhypoilu ajatuksena säikäytti, mutta onnekseni sentään heräsin, eikä mitään sen suurempaa kohtausta päässyt tapahtumaan. Mehulasillisen juotuani, kun onnistuin kaiken uni- ja hyposekavuuteni jälkeen mittaamaan verensokerini, näytti mittari 3,3. Olo oli todella sekava, näkökenttä hypähteli ja pelkkä fakta yöllisestä matalasta verensokerista pelotti, ne kun voivat olla hengenvaarallisiakin, jollei niihin herää..
Nuo matalat verensokeritkin ovat aika kummallisia. Välillä oireilen selkeästi hypoja verensokerin ollessa esimerkiksi 4,5 ja toisinaan kun verensokeri tippuu vaikka 3,2:een on olo ihan normaali... Mistähän sekin johtuu?
Matalin verensokerini tähän asti on tainnut olla 2,2. Ensin takkusi ajatus ja sitten tulikin jo todella huono olo, kylmäkuumakylmäkuuma, tuskahiki, voimattomuus, tärisyttää, vapisuttaa ja tajunnan taso alenee. Äkkiä SOKERIA!
Aijemmin tosiaankin ajattelin, kun kuljen paljon yksin jokapaikassa, että sellainen Diabetes -ranneke voisi olla hyvä. Lähipiirini muistutteli kanssa, kuinka hyvä sellainen minulla olisi olla. Sitten mieleni muuttuikin. Talvi tulee, tulee pitkähihaiset paidat, takit ja hanskat ranteiden suojaksi, jos jotain minulle sattuisi kuinka moni ihminen hoksaisi tutkia ranteeni mahdollisen sairaskorun varalta? Ei varmaan yksikään keskellä pakkasta?
Sen jälkeen sainkin tämän tähänastisista mittauksistaa matalimman, Vs 2,2. Mitä jollen olisikaan istunut kaverini autossa silloin, vaan bussissa keskellä hälinää ja taju olisikin lähtenyt? Ja toisaalta, auttaa se ranneke ainakin hoitohenkilökuntaa? Hmm..
Ranneke rupesi sittenkin kutkuttamaan ja pian huomasin selailevani jo erilaisia rannekkeita! Oho, eipäs ne olekaan hassumman näköisiä ja liikaa huomiota herättäviä, no, kokeillaan!
Ja pahoittelen, ettei viime postauksessa mainitsemani labrakokeiden tulokset olleet tulleet vielä tätä postausta kirjoitellessani! Niiden saavuttua, lupaan vähän aukoa labratestien tuloksia, mikäli minäkään niitä tulen ymmärtämään! :)
Ensikertaan toivottavasti positiivisemmissa merkeissä! :)
sunnuntai 10. marraskuuta 2013
Käymme yhdessä ain
Mä oon varmaan koko Suomen
sitoutumiskammoisin ihminen kaiken suhteen.
En halua mitään sitovia juttuja, oli
ne sitten mitä ikinä tahansa.
Ja nyt sitten kuitenkin pitäisi
sitoutumiskammoisena ihmisenä olla naimisissa diabeteksen kanssa
koko loppuikä?
Koska liittomme D:n kanssa on vielä
tuore, oli viime keskiviikkona ensimmäinen lääkärikontrollini.
Siellä kysellään kuulumiset ja jaksamiset, katsellaan vähän
miltä ovat verensokerit näyttäneet viime käynnistä, mietitään
yleisesti hoitoa ja katsellaan labrakokeiden tuloksia.. Niin, tai
niinhän sen kuuluisi mennä.. Tämä tyttö kun unohti labrakokeet
tyystin ja muisti käydä verikokeissa vasta samaisena aamuna. Ja
kuten arvata saattaa ei unohtelu loppunut tähänkään.. Matkalla
lääkäriin muistin unohtaneeni myös verensokeripäiväkirjan
kiireessä kotiin. Eli juurikin sen vihkosen, minne minun ainakin
kuuluisi kirjoittaa säntillisesti kaikki verensokeriarvoni ja
insuliinimäärien pistämiset.. Sillälailla!
Kuvaavin sana lääkärikäynnistä
kokonaisuudessaan on varmaankin sana myllertävä. En tiedä onko se
edes sana, mutta kuvaavin se silti on.. Myllertäväksi sen
kontrollikäynnin teki se, että kuulin ja omaksuin paljon uutta (ottaen siis huomioon että noin 5 kuukautta
sitten en tiennyt mitään diabeteksesta). Laboratoriokokeilla ja
kontrollikäynneillä seuraillaan muunmuassa keliakian riskiä, mitä
en tiennyt. Toivottavasti sitä ei ole, eikä tule.
Pitkäaikaissokerit pääsevät myös syyniin lääkärin silmän
alla. Niitä tutkitaan, koska ne kuvaavat parhaiten hoidon
onnistumista ja niitä seurailemalla voidaan hyvin puuttua
esimerkiksi lisäsairauksien ennaltaehkäisemiseen. Lisäsairauksien
listahan on diabeteksen kohdalla pitkä ja synkkä. On silmänpohjien
rappeutumista, sydän- ja verisuonisairauksia ja kaikkea muuta mitä en halua edes muistella.. Onneksi niitä esiintyy 'vasta' kun diabetesta on sairastanut monia vuosia, eikä niitä juurikaan esiinny ennen viidettätoista sairausvuotta ykköstyypeillä.
Loppujenopuksi on se aika ankaraa, että yhtäkkiä
onkin diabetes ja seuraavassa hetkessä jo vähän totutellaan
ajatukseen, että kun diabeteksen kanssa elää parisenkymmentä
vuotta niin alkaakin jo paukkua.. Ja sen kanssahan on elettävä, tästä liitosta kun ei eroa saa hakemallakaan!
Joten taidanpa tästä lähteä mittailemaan sokereita ja vaikuttamaan tulevaan! ;)
keskiviikko 23. lokakuuta 2013
Maailma on tehty meitä varten!
Monesti diabeteksen löydön jälkeen alkaa itsekseen miettimään, mitä kaikkea EI voi tehdä.. Voinko mä enää syödä sokeria? Voinko mä enää tehdä tai syödä totajatota? Mitä mä voin, mitä mä en voi, ja mitä mun pitää?
Kaikki lähtee siitä, että minä voin tehdä ihan mitä vaan, paitsi lentää.
Kyllä, laitan aamukahviini sokeria ja nautin siitä. Napsin myös karkkeja sillon tällöin, kun itseäni huvittaa (tosin syön niitä ihan vain pari). Minä teen, menen, olen ja syön miten päivittäin huvittaa. Ei se diabetes niin hirveästi estäkään omaa elämääni! Kun pidän insuliineja ja verensokerimittariani aina mukana, voin tehdä ja olla niin kuin ennenkin (pienin välitoimeinpitein) ja elämä on laiffia!
Alussa ajattelin, että 'Noniin. Sinne meni normaalielämä. Nyt mä sit varmaan oon sairas. Kaikkea tarvii muistaa, seurata, laskea ja kokoajan tarvitsee pistää'. Kaikki vaikuttaa kaikkeen ja muistettavaa tuntui olevan tooodella paljon.
Nyt kun oikeanlainen hoitotasapaino on löydetty ja verensokerit alkavat tasaantua, olen huomannut, että ei vitsi, täähän onkin aika tosi helppoa! Ja vaikka kaikkea ei aina muistaisikaan ja joku asia unohtuukin, ei siihen kuole! Jokainen tekee virheitä joskus!
Kaikki helpottuu, kun verensokerit ovat saaneet pitää hetken hauskaa vuoristoratamaisesti vaihdellen ja minut sekoittaen. Minun vuoristoratavaiheeni kesti noin pari kuukautta ja nyt tuntuu, että VS-arvot alkavat olla tasaisesti tietyissä lukemissa. Parannettavaa on varmaankin aina, mutta olo on loistava!
Jälkikäteen on hassua ajatella, että totesinko mä tosiaan silloin alussa, ettei diabetes tunnu miltään? Toteamisvaiheessa muistan olleeni aivan äimänä kuullessani diabeteksesta, kun oloni oli ihan "hyvä". 'Eikö diabetes tän kummallisemmalta tunnukaan?'. Tuntui se. Nyt kun homma on ns. hanskassa, voi verensokerien heitot tuntea jo hyvissä ajoin! Vasta NYT huomaa, millaista on olla, kun on hyvä olla! :)
Ja joooo, saan kuulla näitä "Mitä mä sanoin, hyvä olo tulee ajallaan!" -kuittailuja Paljon! ;)
Loppujen lopuksi on aika vähän juttuja, mitä "Ei suositella diabeetikoille". (Tietenkin alkoholin käytön kanssa kannattaa olla aika varuillaan ja kuunnella entistä enemmän omia tuntojaan ja muistaa maltillisuus!) Mutta muuten olen huomannut kaverini ansiosta vain Rodeo -energiajuomapullossa tämän Ei -suosituksen, mutta enpäs juuri energiajuomista välitäkään! :)
Joten,
Ei anneta diagnoosien rajoittaa maailmaamme!
:)
Kaikki lähtee siitä, että minä voin tehdä ihan mitä vaan, paitsi lentää.
Kyllä, laitan aamukahviini sokeria ja nautin siitä. Napsin myös karkkeja sillon tällöin, kun itseäni huvittaa (tosin syön niitä ihan vain pari). Minä teen, menen, olen ja syön miten päivittäin huvittaa. Ei se diabetes niin hirveästi estäkään omaa elämääni! Kun pidän insuliineja ja verensokerimittariani aina mukana, voin tehdä ja olla niin kuin ennenkin (pienin välitoimeinpitein) ja elämä on laiffia!
Alussa ajattelin, että 'Noniin. Sinne meni normaalielämä. Nyt mä sit varmaan oon sairas. Kaikkea tarvii muistaa, seurata, laskea ja kokoajan tarvitsee pistää'. Kaikki vaikuttaa kaikkeen ja muistettavaa tuntui olevan tooodella paljon.
Nyt kun oikeanlainen hoitotasapaino on löydetty ja verensokerit alkavat tasaantua, olen huomannut, että ei vitsi, täähän onkin aika tosi helppoa! Ja vaikka kaikkea ei aina muistaisikaan ja joku asia unohtuukin, ei siihen kuole! Jokainen tekee virheitä joskus!
Kaikki helpottuu, kun verensokerit ovat saaneet pitää hetken hauskaa vuoristoratamaisesti vaihdellen ja minut sekoittaen. Minun vuoristoratavaiheeni kesti noin pari kuukautta ja nyt tuntuu, että VS-arvot alkavat olla tasaisesti tietyissä lukemissa. Parannettavaa on varmaankin aina, mutta olo on loistava!
Jälkikäteen on hassua ajatella, että totesinko mä tosiaan silloin alussa, ettei diabetes tunnu miltään? Toteamisvaiheessa muistan olleeni aivan äimänä kuullessani diabeteksesta, kun oloni oli ihan "hyvä". 'Eikö diabetes tän kummallisemmalta tunnukaan?'. Tuntui se. Nyt kun homma on ns. hanskassa, voi verensokerien heitot tuntea jo hyvissä ajoin! Vasta NYT huomaa, millaista on olla, kun on hyvä olla! :)
Ja joooo, saan kuulla näitä "Mitä mä sanoin, hyvä olo tulee ajallaan!" -kuittailuja Paljon! ;)
Loppujen lopuksi on aika vähän juttuja, mitä "Ei suositella diabeetikoille". (Tietenkin alkoholin käytön kanssa kannattaa olla aika varuillaan ja kuunnella entistä enemmän omia tuntojaan ja muistaa maltillisuus!) Mutta muuten olen huomannut kaverini ansiosta vain Rodeo -energiajuomapullossa tämän Ei -suosituksen, mutta enpäs juuri energiajuomista välitäkään! :)
Joten,
Ei anneta diagnoosien rajoittaa maailmaamme!
:)
maanantai 26. elokuuta 2013
Living with it!
Hetken täytyy olla ja ihmetellä arkea, että keksii taas kirjoiteltavaa! Ja tässä sitä taas tulee, tällä kertaa Hiilareista!
Jos myös sinulla on huono tuuri ja sulla on myös tyypin 1 diabetes, tulee sinun laskea joka aterian sisältämät hiilihydraatit ja annostella (eli pistää) insuliini hiilarimäärän mukaisesti. Kovimmankin nälän iskiessä sinun pitää myös malttaa odottaa ja mitata myös verensokerisi ennen ruokailua, jotta voit annostella oikean insuliinimäärän myös verensokeria kohden. Ja sitten - Hyvää ruokahalua!
Ja kyllä, diabeetikot saa syödä sokeria ja muitakin ruokia, ihan siinä missä muutkin! Tietenkin monipuolinen ruokavalio on aina se suositeltavin, mutta kyllä mä ainakin elän ja syön myös tilanteiden mukaan.
Esimerkiksi tässä yksi päivä kahvitellessani kavereiden kanssa päätimme käydä eräässä pikaruokaravintolassa ja ajattelin tilata pehmiksen suklaakastikkeella hyvän päivän päätteeksi. Muistinpa kuitenkin, ettei mulla oo hajuakaan, että mitä pehmis suklaakastikkeella sisältää hiilareita. Hiilareita kun saa ja tosiaan täytyykin syödä! Kassalle päästessäni kysäisin asiaa ja sain nuorelta kassaneidiltä kummastelevan katseen. Ajatus paistoi suoraan kasvoilta: "Tää tulee mäkkäriin, tilaa pehmiksen ja utelee hiilareita. Noh, kai ne on si katottava!". - Niimpä, minä tässä sillä välin katselen ilmettäsi ja ihailen reipasta asiakaspalveluhenkisyyttäsi...
Aijemmin, ennen diabetestäni, en olisi ymmärtänyt itsekään! 'Jos laskee hiilareita, niin miks tulla hampurilaispaikkaan, haloo'. Aivan, nytpäs ymmärrän! Hiilihydraattimääriä joutuu laskemaan muutkin kuin painoaan tarkkailevat, karppaajat tai painonvartijat. Minä lasken niitä myös, vaikkein edellisiin koe kuuluvanikaan. Toisaalta on myös hassua, että ravintola-alalla työskentelevät (oli se sitten pikaruokaravintola tai mikä vain) eivät aina tätä muista. Se ei lisää asiakkaiden mukavuutta tulla toistekin, jos kassalla peitellään huonosti närkästynyt ilme lisävaivasta. Itselle tulee myös hieman kiusaantunut olo, koska näin alkuun kaikkien ruokien hiilarimääriä ei voi vielä tietää, eikä muistaa.. Mutta onneksi pehmis on aina hyvää ja ympärillä ystäviä!
Toisaalta sattuipa kerran mukavastikin! Diabeteshan on sairaus, josta ei puhuta. Sitä podetaan olohuoneen nurkassa, kaupassa, hississä, töissä ja harrastuksissa, mutta siitä ei puhuta. Ei puhuta, ennenkuin jäät "kiinni" juuri ennen pistämistä tai Hypon oireiden ilmaantuessa tai-tai-tai.. Mutta Shhh, ei kerrota muille?
Kävin myös eräänä toisena päivänä kahvilla kaverini kanssa. Ei oltu nähty pitkään aikaan, eli höpötellessä meni tunti jos toinenkin ja nälkähän siinä taas yllätti! ;) Oli sunnuntai, joten vieressä auki oleva Subway -ravintola vaikutti heti loistoidealta. Taas tiskille näyttämään nälkäiseltä ja mietteliäältä. "Hmm, tuo näyttää hyvältä, mitähän siinä on hiilareita?", tällä kertaa kassaneiti tarkisti hiilarit ilman kummastunutta ilmettä! Jes! Kaveriani hieman hymyilytti vieressä, mutta tätä tämä elämäni nykyään on. Kassaneiti oli kuitenkin sen verran utelias ojentaessaan ravintosisältöluetteloa, että kysyi kohteliaasti, miksi halusin hiilarimäärän tietää. Kerroin tuoreesta diabeteksestani ja hän kertoi itsekin kärsivän samasta sairaudesta ja lisäksi hän kertoi vielä mitä hän itse pistää insuliinia samalle aterialle tietyillä lisäkkeillä!
Ensireaktioni oli ihan että Vau! Kyllä tästä sittenkin puhutaan avoimesti!
Diabeetikko nyt, Diabeetikko huomenna ja Ykköstyyppi aina. ;)
Jos myös sinulla on huono tuuri ja sulla on myös tyypin 1 diabetes, tulee sinun laskea joka aterian sisältämät hiilihydraatit ja annostella (eli pistää) insuliini hiilarimäärän mukaisesti. Kovimmankin nälän iskiessä sinun pitää myös malttaa odottaa ja mitata myös verensokerisi ennen ruokailua, jotta voit annostella oikean insuliinimäärän myös verensokeria kohden. Ja sitten - Hyvää ruokahalua!
Ja kyllä, diabeetikot saa syödä sokeria ja muitakin ruokia, ihan siinä missä muutkin! Tietenkin monipuolinen ruokavalio on aina se suositeltavin, mutta kyllä mä ainakin elän ja syön myös tilanteiden mukaan.
Esimerkiksi tässä yksi päivä kahvitellessani kavereiden kanssa päätimme käydä eräässä pikaruokaravintolassa ja ajattelin tilata pehmiksen suklaakastikkeella hyvän päivän päätteeksi. Muistinpa kuitenkin, ettei mulla oo hajuakaan, että mitä pehmis suklaakastikkeella sisältää hiilareita. Hiilareita kun saa ja tosiaan täytyykin syödä! Kassalle päästessäni kysäisin asiaa ja sain nuorelta kassaneidiltä kummastelevan katseen. Ajatus paistoi suoraan kasvoilta: "Tää tulee mäkkäriin, tilaa pehmiksen ja utelee hiilareita. Noh, kai ne on si katottava!". - Niimpä, minä tässä sillä välin katselen ilmettäsi ja ihailen reipasta asiakaspalveluhenkisyyttäsi...
Aijemmin, ennen diabetestäni, en olisi ymmärtänyt itsekään! 'Jos laskee hiilareita, niin miks tulla hampurilaispaikkaan, haloo'. Aivan, nytpäs ymmärrän! Hiilihydraattimääriä joutuu laskemaan muutkin kuin painoaan tarkkailevat, karppaajat tai painonvartijat. Minä lasken niitä myös, vaikkein edellisiin koe kuuluvanikaan. Toisaalta on myös hassua, että ravintola-alalla työskentelevät (oli se sitten pikaruokaravintola tai mikä vain) eivät aina tätä muista. Se ei lisää asiakkaiden mukavuutta tulla toistekin, jos kassalla peitellään huonosti närkästynyt ilme lisävaivasta. Itselle tulee myös hieman kiusaantunut olo, koska näin alkuun kaikkien ruokien hiilarimääriä ei voi vielä tietää, eikä muistaa.. Mutta onneksi pehmis on aina hyvää ja ympärillä ystäviä!
Toisaalta sattuipa kerran mukavastikin! Diabeteshan on sairaus, josta ei puhuta. Sitä podetaan olohuoneen nurkassa, kaupassa, hississä, töissä ja harrastuksissa, mutta siitä ei puhuta. Ei puhuta, ennenkuin jäät "kiinni" juuri ennen pistämistä tai Hypon oireiden ilmaantuessa tai-tai-tai.. Mutta Shhh, ei kerrota muille?
Kävin myös eräänä toisena päivänä kahvilla kaverini kanssa. Ei oltu nähty pitkään aikaan, eli höpötellessä meni tunti jos toinenkin ja nälkähän siinä taas yllätti! ;) Oli sunnuntai, joten vieressä auki oleva Subway -ravintola vaikutti heti loistoidealta. Taas tiskille näyttämään nälkäiseltä ja mietteliäältä. "Hmm, tuo näyttää hyvältä, mitähän siinä on hiilareita?", tällä kertaa kassaneiti tarkisti hiilarit ilman kummastunutta ilmettä! Jes! Kaveriani hieman hymyilytti vieressä, mutta tätä tämä elämäni nykyään on. Kassaneiti oli kuitenkin sen verran utelias ojentaessaan ravintosisältöluetteloa, että kysyi kohteliaasti, miksi halusin hiilarimäärän tietää. Kerroin tuoreesta diabeteksestani ja hän kertoi itsekin kärsivän samasta sairaudesta ja lisäksi hän kertoi vielä mitä hän itse pistää insuliinia samalle aterialle tietyillä lisäkkeillä!
Ensireaktioni oli ihan että Vau! Kyllä tästä sittenkin puhutaan avoimesti!
Diabeetikko nyt, Diabeetikko huomenna ja Ykköstyyppi aina. ;)
torstai 15. elokuuta 2013
Mitä?Missä?Mikä? TÄH!
Ensimmäisenä, Kiitos monista ihanista palautteista! Pitää heti kiittää ja kumartaa kaikkia luki- ja tukijoita! ;)
Toisena, jos joskus heität läpällä kaverille viikkoja jatkuneista oireista, et "mullon varmaan joku diabetes, kun juon vettä litroittain kokoajan!" -Niin koputtakaa sitä puuta. Jooko?
Aivan - Niin mitkä oireet?
Viikkoja kärsin kaikista diabeteksen oireista tietämättäni. Mitä itse ajattelet, että miltä Diabetes tuntuu? Niimpä, ei sitä osaa ajatella, enkä mäkään taida tietää sitä vieläkään! Jotenkin sitä on aina ajatellut, että ne ihmiset, jolla on nuoruustyypin diabetes, niillä on ollut se aina. Piste. Ja kakkostyypin diabeteksen saa, jos on keskivartalolihava ja vanha ja se on geeneissä. Piste.
"Ja hei? Mä oon kaksikymmentä, ei se nyt oikeesti voi mulla olla? Joojoo, samat oireet, mut haloo, eiks kaikilla oo hirvee jano kesällä? Kaikki muutkin juoksis vessassa, jos joisivat 3-4 litraa vettä päivässä? Joo, ehkä mä oon vähän laihtunut kun hirvee stressi päällä ja samalla juon niin paljon, ei haittaa et paino putoo! Mua varmaan väsyttääkin sen stressin takia ja koska stressaan, mulla on maha kipee. Ja koska oon väsyny ja juon paljon ja unohdan syödä (koska nälkä ei tunnu) niin siks mua varmaan heikottaakin näin paljon? Eiks nii? Tää johtuu vaan stressistä, ei mulla nyt OIKEESTI hei voi Diabetes olla!"
- Mutta kyllä Elinalla nyt on diabetes. Kyllä nämä kaikki ovat diabeteksen oireita, ne voisi laittaa ehkä myös stressin piikkiin, mutta verikokeet puhuivat puolestaan ja hoidon alettua kaikki oireet myös katosivat! Vaikka Elina onkin vain kahdenkymmenen, voi haima lopettaa insuliinin tuotannon ilman lääketieteellistä järkevää syytä. Oireina minulla oli tosiaan kaikki nuo edelliset, mutta mielikuvitukseni sai ne lohduttavasti samaan pieneen oravanpyörään, mihin ei edes diabeteksen ajattelu mahtunut.
Diabeteksen diagnosoimisen jälkeen on elämässäni tapahtunut Iso muutos, isolla i:llä, I niinkuin Insuliini. Arjessa on paljon muuttunut, mutta vielä enemmän parantunut!
Alkuun piikkikammoisena oli ihan hirveä ajatella, että jokaisen hiilihydraattipitoisen ruuan mukaan täytyy annostella oikea pikainsuliinimäärä ja pistää sen mukaan aina ennen syömistä. Aamuisin ja iltaisin pitää pistää pitkävaikutteiset insuliinit ja muistaa alkuvaiheen (aivan liian useat) sokerinmittaukset, eli pistämistä sormenpäihin tiedossa ja Paljon! Ensimmäinen ajatus oli, että AU, piikkikammoisen päivät paratiisissa! Onneksi kaikki on nykyään niin helppoa ja tekniikan ansiosta niin kätevän ja ihanan pientä, esimerkiks just ne neulat! ;)
Ja miten voikaan pieni pistäminen parantaa yleistä vointia näin paljon! <3
Ps. Se mikä ei tapa, se vahvistaa!
Toisena, jos joskus heität läpällä kaverille viikkoja jatkuneista oireista, et "mullon varmaan joku diabetes, kun juon vettä litroittain kokoajan!" -Niin koputtakaa sitä puuta. Jooko?
Aivan - Niin mitkä oireet?
Viikkoja kärsin kaikista diabeteksen oireista tietämättäni. Mitä itse ajattelet, että miltä Diabetes tuntuu? Niimpä, ei sitä osaa ajatella, enkä mäkään taida tietää sitä vieläkään! Jotenkin sitä on aina ajatellut, että ne ihmiset, jolla on nuoruustyypin diabetes, niillä on ollut se aina. Piste. Ja kakkostyypin diabeteksen saa, jos on keskivartalolihava ja vanha ja se on geeneissä. Piste.
"Ja hei? Mä oon kaksikymmentä, ei se nyt oikeesti voi mulla olla? Joojoo, samat oireet, mut haloo, eiks kaikilla oo hirvee jano kesällä? Kaikki muutkin juoksis vessassa, jos joisivat 3-4 litraa vettä päivässä? Joo, ehkä mä oon vähän laihtunut kun hirvee stressi päällä ja samalla juon niin paljon, ei haittaa et paino putoo! Mua varmaan väsyttääkin sen stressin takia ja koska stressaan, mulla on maha kipee. Ja koska oon väsyny ja juon paljon ja unohdan syödä (koska nälkä ei tunnu) niin siks mua varmaan heikottaakin näin paljon? Eiks nii? Tää johtuu vaan stressistä, ei mulla nyt OIKEESTI hei voi Diabetes olla!"
- Mutta kyllä Elinalla nyt on diabetes. Kyllä nämä kaikki ovat diabeteksen oireita, ne voisi laittaa ehkä myös stressin piikkiin, mutta verikokeet puhuivat puolestaan ja hoidon alettua kaikki oireet myös katosivat! Vaikka Elina onkin vain kahdenkymmenen, voi haima lopettaa insuliinin tuotannon ilman lääketieteellistä järkevää syytä. Oireina minulla oli tosiaan kaikki nuo edelliset, mutta mielikuvitukseni sai ne lohduttavasti samaan pieneen oravanpyörään, mihin ei edes diabeteksen ajattelu mahtunut.
Diabeteksen diagnosoimisen jälkeen on elämässäni tapahtunut Iso muutos, isolla i:llä, I niinkuin Insuliini. Arjessa on paljon muuttunut, mutta vielä enemmän parantunut!
Alkuun piikkikammoisena oli ihan hirveä ajatella, että jokaisen hiilihydraattipitoisen ruuan mukaan täytyy annostella oikea pikainsuliinimäärä ja pistää sen mukaan aina ennen syömistä. Aamuisin ja iltaisin pitää pistää pitkävaikutteiset insuliinit ja muistaa alkuvaiheen (aivan liian useat) sokerinmittaukset, eli pistämistä sormenpäihin tiedossa ja Paljon! Ensimmäinen ajatus oli, että AU, piikkikammoisen päivät paratiisissa! Onneksi kaikki on nykyään niin helppoa ja tekniikan ansiosta niin kätevän ja ihanan pientä, esimerkiks just ne neulat! ;)
Ja miten voikaan pieni pistäminen parantaa yleistä vointia näin paljon! <3
Ps. Se mikä ei tapa, se vahvistaa!
maanantai 12. elokuuta 2013
Insuliiniriippuvuus.
Tänään tuli taas muistettua oma lapsellisuutensa!
Niin olin muka hyväksynyt oman diabetekseni jo, mutta ehkä siitä olemattomasta toivosta on vieläkin rippeitä jäljellä.. Tänään poiketessani ensimmäistä kertaa apteekkiin hakemaan insuliineja, muistin oman naiviuteni sairauteni suhteen. Tajusin sen reseptitiskillä apteekkarin puhuessa insuliinireseptin kestosta ja seuraavasta insuliininhakemisesta - Totta, eihän tää ollutkaan mikään antibiootti, et haetaan kerran ja unohdetaan siihen. Kyllä mun täytyy näitä aina tulla hakemaan lisää!
Todellisuus tämän sairauden jatkuvuudesta jotenkin valkeni mulle vasta apteekkarin puhuessa jatkosta. Kummallista! Kyllähän lääkärit ja hoitajat ja lähipiiri on siitä kertonut ja kyllä minä sen olen tiennyt, mutta nyt sen vasta ymmärsin! Hui. Onpas tietäminen ja ymmärtäminen ihan kaksi eri maailmaa.
Muuten tässä on kaikki mennyt ihan hyvin, ainakin niin kauan kun diabeteshoitaja pääsee taas silmäilemään mun omahoitovihkoani! Hmm, ehkä kaikki ei aina näytä paperilla niin hyvältä, kun miltä tuntuu.
Olen siis kaksivuorotyössä, eli pistäminen ja sokereiden vahdinta on hieman haasteellisempaa, etenkin, kun päiväni maustetaan vielä 1½ tunnin työmatkoilla suuntaansa (jotka siis kuljen junilla ja busseilla). Lyhyesti kuvailtuna, jos vuoristorataa voisi kuvailla numeroin taulukoissa, niin siltä näyttää minun omahoitovihkoni viimeisen viikon ajalta! HyperHyperHypoHyperHypo. Oon tässä myöskin huomannut, että sanalle "Hukassa" löytyy aaaivan uusi ulottuvuus, jos sattuu sairastumaan diabetekseen ja verensokerien ihannearvoja ja insuliinin oikeita annostuksia vielä etsiskellään itselle sopiviksi.
Diabetekseni löytyi siis ihan vahingossa työhöntulotarkastuksessani, jossa mitattiin paastosokerit ja otettiin muutenkin hieman laajempi verikoe kaiken varalle.. Nähtävästi se olikin ihan hyvä juttu!
Niille, jotka eivät ymmärrettävästi ole ihan perillä kaikesta diabeteksesta niin verensokerien ihannearvot ovat siinä 4-6 hujakoilla. Minun paastoverensokeriarvoni olivat löydettäessä melko korkeat eli 18,9. Työterveydestä koitettiin tavoitella mua monesti seuraavana päivänä, mutten voinut töissä vastata... Illalla menin netin kautta selvittämään verikoetuloksia ja arvelin tietäväni syyn, miksi he koettivat minua tavoitella. Varmuudeksi soitin vielä lähihoitajatutulleni, joka vahvisti aavistuksiani. Aamulla soitin itse (pahimmasta shokista selvittyäni) työterveyteen ja sain käskyn tulla hetimiten lääkärin juttusille ja siitä sainkin jo kiireesti lähetettä sairaalaan ja diagnoosi oli kädessäni jo illalla. Seuraavana päivänä oli verikoetta niin paljon, että siitä oli mustelmat kyynärtaipeissa muistuttamassa vielä monet päivät. Seuraavan viikon olinkin sitten sairauslomalla, tutustumassa uuteen minääni ja opetellen pistämistä, hiilareita, insuliinien vaikutuksia ja juoksemassa lääkärissä ja diabeteshoitajan tykönä.
Alkuun työhönpaluu jopa vähän pelotti. Asiat lutviutui vapaalla kyllä, kun oli aikaa rauhassa laskeskella, opetella ja syödä säännöllisesti. Entä työelämässä?
Työskentelen asiakaspalvelussa päivät kellotettuna. Apua. Miten kerkeän kaiken tämän pistämisen ja mittaamisen kanssa! No, hengissä ollaan, mutta kuten aijemmin jo saatoit lukea - HyperHypoHyperHypo.
No ehkä tämä tästä vielä tasaisemmaksi muuttuu! Onnea on, että toistaiseksi kaikki näyttää pahalta vain paperilla. ;)
Hyvillä mielin kohti huomista! :)
Niin olin muka hyväksynyt oman diabetekseni jo, mutta ehkä siitä olemattomasta toivosta on vieläkin rippeitä jäljellä.. Tänään poiketessani ensimmäistä kertaa apteekkiin hakemaan insuliineja, muistin oman naiviuteni sairauteni suhteen. Tajusin sen reseptitiskillä apteekkarin puhuessa insuliinireseptin kestosta ja seuraavasta insuliininhakemisesta - Totta, eihän tää ollutkaan mikään antibiootti, et haetaan kerran ja unohdetaan siihen. Kyllä mun täytyy näitä aina tulla hakemaan lisää!
Todellisuus tämän sairauden jatkuvuudesta jotenkin valkeni mulle vasta apteekkarin puhuessa jatkosta. Kummallista! Kyllähän lääkärit ja hoitajat ja lähipiiri on siitä kertonut ja kyllä minä sen olen tiennyt, mutta nyt sen vasta ymmärsin! Hui. Onpas tietäminen ja ymmärtäminen ihan kaksi eri maailmaa.
Muuten tässä on kaikki mennyt ihan hyvin, ainakin niin kauan kun diabeteshoitaja pääsee taas silmäilemään mun omahoitovihkoani! Hmm, ehkä kaikki ei aina näytä paperilla niin hyvältä, kun miltä tuntuu.
Olen siis kaksivuorotyössä, eli pistäminen ja sokereiden vahdinta on hieman haasteellisempaa, etenkin, kun päiväni maustetaan vielä 1½ tunnin työmatkoilla suuntaansa (jotka siis kuljen junilla ja busseilla). Lyhyesti kuvailtuna, jos vuoristorataa voisi kuvailla numeroin taulukoissa, niin siltä näyttää minun omahoitovihkoni viimeisen viikon ajalta! HyperHyperHypoHyperHypo. Oon tässä myöskin huomannut, että sanalle "Hukassa" löytyy aaaivan uusi ulottuvuus, jos sattuu sairastumaan diabetekseen ja verensokerien ihannearvoja ja insuliinin oikeita annostuksia vielä etsiskellään itselle sopiviksi.
Diabetekseni löytyi siis ihan vahingossa työhöntulotarkastuksessani, jossa mitattiin paastosokerit ja otettiin muutenkin hieman laajempi verikoe kaiken varalle.. Nähtävästi se olikin ihan hyvä juttu!
Niille, jotka eivät ymmärrettävästi ole ihan perillä kaikesta diabeteksesta niin verensokerien ihannearvot ovat siinä 4-6 hujakoilla. Minun paastoverensokeriarvoni olivat löydettäessä melko korkeat eli 18,9. Työterveydestä koitettiin tavoitella mua monesti seuraavana päivänä, mutten voinut töissä vastata... Illalla menin netin kautta selvittämään verikoetuloksia ja arvelin tietäväni syyn, miksi he koettivat minua tavoitella. Varmuudeksi soitin vielä lähihoitajatutulleni, joka vahvisti aavistuksiani. Aamulla soitin itse (pahimmasta shokista selvittyäni) työterveyteen ja sain käskyn tulla hetimiten lääkärin juttusille ja siitä sainkin jo kiireesti lähetettä sairaalaan ja diagnoosi oli kädessäni jo illalla. Seuraavana päivänä oli verikoetta niin paljon, että siitä oli mustelmat kyynärtaipeissa muistuttamassa vielä monet päivät. Seuraavan viikon olinkin sitten sairauslomalla, tutustumassa uuteen minääni ja opetellen pistämistä, hiilareita, insuliinien vaikutuksia ja juoksemassa lääkärissä ja diabeteshoitajan tykönä.
Alkuun työhönpaluu jopa vähän pelotti. Asiat lutviutui vapaalla kyllä, kun oli aikaa rauhassa laskeskella, opetella ja syödä säännöllisesti. Entä työelämässä?
Työskentelen asiakaspalvelussa päivät kellotettuna. Apua. Miten kerkeän kaiken tämän pistämisen ja mittaamisen kanssa! No, hengissä ollaan, mutta kuten aijemmin jo saatoit lukea - HyperHypoHyperHypo.
No ehkä tämä tästä vielä tasaisemmaksi muuttuu! Onnea on, että toistaiseksi kaikki näyttää pahalta vain paperilla. ;)
Hyvillä mielin kohti huomista! :)
lauantai 10. elokuuta 2013
Kun kaikki on vasta alussa!
Alun alkua vai lopun alkua? Se jää nähtäväksi.
Olen 20 -vuotias nainen, jonka maailma muuttui silmänräpäyksessä työhöntulotarkastuksen verikokeiden tuloksia tarkistellessa.. Löytyi se, mitä ei odotettu löytyvän, eli Tyypin 1 Diabetes LADA (Latent Autoimmune Diabetes in Adults).
Viikko sitten, kun lääkäri ojensi minulle sairauslomalapun tuoreeltaan löydetystä diabeteksesta, ajattelin, että kyllä minä vielä tästä unesta herään ja palaan taas takaisin entiseen elämääni, terveenä. Ehkä on pieni mahdollisuus koetulosten sekaantumisesta ja saankin omat "terveenpaperini" takaisin, joissa kaikki oireet kuitataan stressillä!? Toisin kävi.
Heräsin ja ymmärsin elämäni muuttuneen. Tulen aina heräämään diabeetikkona. Ensimmäiset päivät ensishokissa ajattelin, että johan nyt on huono vitsi. Lyödä nyt parikymppiselle, piikkikammoiselle ja erittäin huonon matematiikan omaavalle naisenalulle diabeetikon paperit käteen! Ja vielä Ykköstyypin paperit! "En mä tällaista halunnut, enhän mä nyt voi olla diabeetikko?".
Sisäistääkseni uuden sairauteni halusin tietää Tyypin 1 Diabeteksesta kaiken jo ennen ensimmäistä diabeteshoitajan tapaamista. Pahimpaan tiedonjanooni kulutin tunteja tietokoneen äärellä tutkien Diabetesliiton sivustoja ja etsien kaikenlaista tietoa koko sairaudesta. Huomasin, miten vähän oikeastaan edes tiesin diabeteksesta...
No viikko kului kuitenkin, ja tässä sitä ollaan ihmettelemässä, miten piikkikammoineni olen vielä tajuissani! Neulakammo on kyllä varissut hiljalleen jo ainakin lievemmäksi, mutta matikkapääni suhteen olen edelleen aivan hukassa! (Onnekseni diabeetikko pärjää melko pienellä laskuopilla..) Huomasin myös, miten vaikeaa on löytää oikeanlaista ja tsemppaavaa vertaistukea netistä.. Blogeja löysin pari, mutta viime päivityksistä oli jo aikaa.. Keskustelupalstoilla hääriminen tuntui myöskin ajanhaaskaukselta, joten päätinpä tehdä asialle sitten itse jotain! Ja tässä sitä nyt sitten on! :) Toivottavasti blogini auttaa ehkä jotakuta toista, joka painii samojen ongelmien äärellä!
En aiemmin ole juurikaan lukenut blogeja, (saatika ajatellut itse päätyväni tähän kirjoittamaan yhtä) joten tämä bloggaus on minulle yhtä uusi juttu kuin tuore diagnoosikin! Eli anteeksi jo etukäteen oleva ja tuleva alkukankeus Ykköstyyppinä bloggaamisesta! Mutta päivä kerrallaan..!
Sokerihuuruisin terveisin,
Elina
Olen 20 -vuotias nainen, jonka maailma muuttui silmänräpäyksessä työhöntulotarkastuksen verikokeiden tuloksia tarkistellessa.. Löytyi se, mitä ei odotettu löytyvän, eli Tyypin 1 Diabetes LADA (Latent Autoimmune Diabetes in Adults).
Viikko sitten, kun lääkäri ojensi minulle sairauslomalapun tuoreeltaan löydetystä diabeteksesta, ajattelin, että kyllä minä vielä tästä unesta herään ja palaan taas takaisin entiseen elämääni, terveenä. Ehkä on pieni mahdollisuus koetulosten sekaantumisesta ja saankin omat "terveenpaperini" takaisin, joissa kaikki oireet kuitataan stressillä!? Toisin kävi.
Heräsin ja ymmärsin elämäni muuttuneen. Tulen aina heräämään diabeetikkona. Ensimmäiset päivät ensishokissa ajattelin, että johan nyt on huono vitsi. Lyödä nyt parikymppiselle, piikkikammoiselle ja erittäin huonon matematiikan omaavalle naisenalulle diabeetikon paperit käteen! Ja vielä Ykköstyypin paperit! "En mä tällaista halunnut, enhän mä nyt voi olla diabeetikko?".
Sisäistääkseni uuden sairauteni halusin tietää Tyypin 1 Diabeteksesta kaiken jo ennen ensimmäistä diabeteshoitajan tapaamista. Pahimpaan tiedonjanooni kulutin tunteja tietokoneen äärellä tutkien Diabetesliiton sivustoja ja etsien kaikenlaista tietoa koko sairaudesta. Huomasin, miten vähän oikeastaan edes tiesin diabeteksesta...
No viikko kului kuitenkin, ja tässä sitä ollaan ihmettelemässä, miten piikkikammoineni olen vielä tajuissani! Neulakammo on kyllä varissut hiljalleen jo ainakin lievemmäksi, mutta matikkapääni suhteen olen edelleen aivan hukassa! (Onnekseni diabeetikko pärjää melko pienellä laskuopilla..) Huomasin myös, miten vaikeaa on löytää oikeanlaista ja tsemppaavaa vertaistukea netistä.. Blogeja löysin pari, mutta viime päivityksistä oli jo aikaa.. Keskustelupalstoilla hääriminen tuntui myöskin ajanhaaskaukselta, joten päätinpä tehdä asialle sitten itse jotain! Ja tässä sitä nyt sitten on! :) Toivottavasti blogini auttaa ehkä jotakuta toista, joka painii samojen ongelmien äärellä!
En aiemmin ole juurikaan lukenut blogeja, (saatika ajatellut itse päätyväni tähän kirjoittamaan yhtä) joten tämä bloggaus on minulle yhtä uusi juttu kuin tuore diagnoosikin! Eli anteeksi jo etukäteen oleva ja tuleva alkukankeus Ykköstyyppinä bloggaamisesta! Mutta päivä kerrallaan..!
Sokerihuuruisin terveisin,
Elina
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)