Mitä minulle kuuluu kun minusta ei ole kuulunut?
Noh. Paljon! Paljon on tapahtunut marraskuun jälkeen ja se on ikävä kyllä päässyt näkymään tässä bloginkirjoituksessa, koska kirjoituksiahan ei ole ollut! Anteeksianteeksi! Mutta tässä sitä taas lorvitaan koneen ääressä ja koetetaan saada tekstiä kasaan! :)
Voin kertoa, että blogin kirjoittelu ei ole ollut ainoa, mitä olen unohtanut.. Välillä mietin tosissani, että jos menisin ja testauttaisin itseni, olisin TAKUULLA Suomen nuorin ja ainoa parikymppinen dementikko! Unohteluni on nimittäin aika säännöllistä.. :P
Milloin unohdan pistää Levemirin (eli pitkäaikaisen insuliinin), millon unohdan pistää NovoRapidin (insuliinin, jota käytän ruokailun yhteydessä), milloin jätän verensokerit mittaamatta, milloin unohdan ottaa tarpeeksi neuloja töihin ja siitä syystä loput työpäivästä menee karpatessa..
Aijaijai ja tsotsot! Eipäs tule seuraavat HbA1c -tulokset olemaan kovin hyvissä arvoissa! Seuraavaa lääkärin kontrollia odotan tällä hetkellä yhtä paljon kuin ala-asteella opettajan puhuttelua jälki-istunnossa.. Noottia tulee! :D
Mutta.. Onneksi mulla on lopun elämääni aikaa koittaa parannella niitä arvoja ja tuloksia ja tavotteita jaajaajaa... Nii. Koko loppuelämä.
Yks mikä mua on semisti ruvennu riepoon tammikuun aikana, on tää kakkostyypin diabetes. Nää Eevan, Annan yms naistenlehtien tsemppikirjoitukset ihmisten huimista painonpudotuksista; "Näin Kalevi-Annikki laihdutti huimat 80kg ja pääsi eroon diabeteksestä!" Jeejee, ihan hieno homma.
Mutta ensinnäki, jos sä painat sen 170 kiloo, niin on suorastaan kumma, jollei sulla siinä vaiheessa löydy jo 2-tyypin dipa. Oikeesti oon ihan vilpittömän ilonen, et nää ihmiset on saanu sen painon putoon ja on lähempänä sitä normaalipainoa, se on noista oikeesti isoista lähtöpainoista jo ihan mieletön suoritus! Mutta, pointtina se, et mun mielestä noista korostuu se elämän epäreiluus ykköstyyppejä kohtaan. Vaik mä oisin kuinka anorektinen ja oisin pudottanu painoo vaikka kuinka, mä en saa ikinä sitä dipaa pois!
Olin ihan suunnattoman kateuden ja vähän ärtymyksenkin vallassa, kun luin näitä tarinoita, joissa ihmiset pääsee hehkuttamaan sitä kuinka ei enää tarvitse insuliinia käyttää ja kuinka on elämä nyt auvoista ja ihanaa ja kevyttä ja terveellistä ja ei enää tarvitse miettiä diabeteksen kanssa tulevia sivuoireita!
MÄÄKIN HALUAN. Miks mä en saanu pelkkää kakkostyypin dipaa?
Ja kyllä. Nyt ollaan siinä vaiheessa kun eläminen diabeteksen kanssa ei tosiaankaan ole kivaa. Mutta kukapa täällä olettaakaan, että koko elämä on pelkkää ruusuilla tanssimista? :)
Nyt meen lunastamaan mun uuden vuoden lupausta ja meen mittailemaan sokereitani, jotta pääsen vielä joskus niihin hyviin hoba-arvoihin!! :)
Hyvää helmikuun jatkoa! :)
