Elina täällä moi!

3 Kuukautta edellisestä, jokohan sitä taas kehtais päivitellä blogia..? ;)
Okei, joo, unohdin.
Taas.
Oho.

Tää mun vuosi näyttää menevän tällain blogin rivien välistä luettuna oikeinkin nopsasti ja joka kuukausi tuntuu tapahtuvan jotain uutta! Elämä myllertää ja aika juoksee ohi! Välillä tuntuu, ettei oikein itsekään pysy ajantasalla oman elämänsä ajankulusta? 

    Nooh, se mihin jäin viime kerralla oli tilanteen päivitystä sitten maaliskuusta elokuun kuulumisiin. Ja kyllä, ajattelin kiteyttää taas tämän välistä jääneen ajan samalla kaavalla, kuin viimeksikin :) Eli paljon on tapahtunut. On ollut niitä elämän kliseisiä ylä- ja alamäkiä..
... Ylämäet voi lukea rivien välistä korkeina sokereina ja alamäet tiettyjen käyrien tasaantumisena.. Keep on reading! ;)

   Aloitamme syyskuusta. Syyskuussa korkattiin virallinen kaakao-kausi, pengottiin mummun kutomat villasukat taas viilenevien iltojen varalle ja pakoiltiin ankeaa syyskeliä kotona viltin alla. Vilttien kätköissä kerkesikin sitten miettiä, mitä sitä elämältään ja tulevaisuudeltaan oikein tahtoo ja miten sen nuoruutensa haluaa tuhlata mahdollisimman monipuolisesti ;) Siinä tultiinkin sitten siihen päätökseen, että nyt saa Toijala jäädä! Uutta asuntoa lähdettiin etsimään Tampereen suunnalta ja työn ja tuskan jälkeen löytyikin oikein ihana asunto läheltä Tampereen keskustaa!
   Lokakuussa alkoikin sitten uusi alku Tamperelaisena tyttönä :) Kaikki asiat alkoivat vähitellen loksahtelemaan paikoillensa. Asunto alkoi tuntua jo kodilta ja Tampere enemmän kuin oikealta päätökseltä <3 Lokakuussa ehdin myös lomailla hetkisen ja nähdä enemmän perhettä ja ystäviä, sekä kerettiinpä tehdä pikavisiitti veljen kanssa Tallinnaankin! :)
   Marraskuu on mennyt todella vauhdikkaasti. Apua, ihan kohtakohtakohta on jo joulukuu! Mä oon onneksi varustautunut joulun odotukseen jo hyvissä ajoin, sillä glögiä on nimittäin mennyt jo litratolkulla ja sitä menee edelleenkin ihan vuodenvaihteeseen saakka! Asunto on vuorattu myös jo vaniljan tuoksuisilla kynttilöillä, vaikken kyllä nykyään kotona juuri kerkeä ollakaan! Mulle on Tampereelle muuton myötä kehkeytynyt paha tapa täyttää mun kalenterini aivan täyteen, mutta eipä se haittaa. :)

Mutta, vaikka elämä muuten onkin alkanut suttaantua oikein mukavasti, eipä se aina näy oletetulla tavalla verensokerien kanssa? Jostain syystä verensokerini ovat olleet aika korkealla välillä, ja tästä 'masentuneena' myönnän annostelleeni insuliinia myös välillä vähän sinnepäin, enemmän kuin, että olisin aina jaksanut kovin tarkkaan laskea kaikkia hiilareita..
Kävin lokakuussa diabeteskontrollissa lääkärin luona, mutta kaikki olikin ihan jees, ei näkynyt mitään niin shokeeraavia yltiökorkeita sokerikäyriä, toisin kuin itse olin uumoillut/olettanut, koska..
    ...Koska koska, mähän ehdin jo saada parilta ****** hoitajalta ja lääkäriltä tuossa lennossa jo välittömiä amputaatio-uhkauksiakin! Että mua suututti sillon ja pistää suututtaan taas edes muistella sitä koko sattumaa!
    No kumminkin, oli syyskuun loppu ja olin ihan päivän-parin sisällä muuttamassa Tampereelle ja hoksasin töissä, että verensokerimittarini ei enää suostunutkaan toimimaan. Nooh, puhelinta käteen ja soittoa Tampereen päätyyn, että nyt kävi näin, mitä teen, en pääse hakemaan varamittaria millään (koska työt) .. Noh, asiaa lähettiin selvittään ja kohta puhelin soikin uudestaan. Siellä samainen vastaanotto-sanonkomikä alkaakin ensimmäisenä töykeästi uhkailemaan mua amputaatiolla, koska en ole mitannut mun sokereitani ahkerasti! Olin hetken hämilläni ja selvitin kyseiselle Sanonkomille, että soitin heille  samalla hetkellä kun huomasin mittarini rikkoutuneen, että olen kyllä muuten mittaillut sokereitani. No, lisää amputaatiouhkailua ja ihmeellistä pään auontaa ja käsky hakea varamittari Valkeakoskista.
   Minäpä hain. Ainoa vaan että Valkeakoskiin päästessäni mut haettiinkin jonnekin huoneeseen X, jossa sain sitten ihan sairaanhoitajan ja lääkärin yhteisläksytyksen, joka oli kiteytettynä että; kohta lähtee käsi tai jalka, sillä pitää tehdä amputaatio, koska en hoida itseäni. Alaa pitää myöskin vaihtaa, koska diabeetikko ei kuulemma voi toimia parturi-kampaajana (Excuse me?!) ja mun pitää ehdottomasti lähteä hoitoon, jos haluan pitää sormeni.
   Justiinsa?! Ensinnäkin, heillä ei ollut mitään perusteita vetää tollasia johtopäätöksiä terveydentilastani, koska 1, He eivät tunteneet mua. 2, Mitään 'tuoreita' verikokeita ei ollut tehty ja aikaisemmat verikokeet olivat ihan ok. 3, Millä perusteella diabeetikko ei voi toimia kampaajana? 4, Amputaatiolla uhkaaminen meni kevyesti tunteisiin ja olin niin shokissa/järkyttynyt/raivoissani heidän keksimistään uhkailuista, etten saanut juurikaan sanaa suustani ennen seuraavan aamun puhelua omalle diabeteshoitajalleni, joka ihmetteli asiaa suuresti. Onneksi mulla oli (yhyy oli..) ihana dipa-hoitaja!
   Kärjistettynä siis, mulla hajos verensokerimittari (a.k.a verkkari) ja soitan asiasta, että mistä saan uuen, niin mua aletaa uhkaileen kolmelta eri taholta amputaatiolla ja tiesmillä! Aargh.. Ja taas tää meni tunteisiin :D

   Saapas nähdä millainen diabeteksen hoitohenkilökunta Tampereella mua odottaa.. :)

Ps.

 Terveisiä sinne

 Valkeakosken päivystyksen (jätänsanomattamillaiselle) henkilökunnalle;

Mulla on kaikki raajat tallella ja teen edelleen tukkaa työkseni ja voin niin hyvin kuin nuori diabeetikko vaan voi voida!

Pps.

Hyvää jatkoa! (..tai proteesia tai mitä ny käytättekään niihin amputaatioihinne) 

:)

Ykköstyypin yksivuotissynttärit!

Muistin tuossa juuri, että tässähän vietetään mun Ykköstyypin Dipan yksivuotissynttäreitä!
 ...Senpä jälkeen muistin, että tosiaan, mullahan on blogikin! Olin jo aivan unohtanut koko kirjoittamisen! Hupsista!

   Viime kirjoituksestani onkin jo pitkääkin pidempi tovi vierähtänyt. (Sori-sori-sori!) Aika on mennyt niiin nopeasti. Hmm, luonnollisesti tässä on melko paljon kaikkea jännää ja vähemmän jännää maaliskuun jälkeen tapahtunut, mutta jospa siirrymme siihen todella tiivistettyyn versioon!

   Eli varmaankin suurin syy, minkä takia kirjoittaminen on unohtunut täysin on se, että keksin myllätä koko arkeni aivan uusiksi huhtikuussa. Mä oon tunnetusti helposti kyllästyvää sorttia, joten jos ei helmikuinen muutto (ja se maaliskuun  pahvilaatikkohelvetti) enää riitä, niin sitten haetaan sitä jotain "uutta" arkeen vaihtamalla työpaikkaa! Työnkuva pysyi samana, mutta työpaikka vaihtui ja nykyään työllistän itse itseni. (Hyvästi kesälomat!)
   Joten käytännössä koko huhtikuu meni arpoessa, että vaihtaako vaiko eikö vaihda ja kun päätin vaihtaa, oli järjestelyissä jo oma hommansa..
   Toukokuussa olikin sitten kaksi isoa tapahtumaa elämässäni.. Isoäitini nukkui pois ja samaan aikaan koitin ottaa haparoivia askelia kohti yrittäjän elämää.
   Kesäkuu menikin sitten vähän kuin hiljaa toipuen arjen lomassa ja uuteen totuttelemisessa.
   Heinäkuu meni kuumuudesta valittaen ja myöskin varastettu lompakkoni työllisti aika paljon, tai siis sen lompakon sisällön uusiminen...
   Elokuussa, kun arki on nyt tasaantunut normaaliksi, mieleen pulpahtaa kaikki sivuun jääneet asiat, kuten oman ajan arvostus ja sen tärkeys, harrastukset, blogi ja muut mielipuuhat. Elokuussa tein myös jotain mistä olen pitkään jo haaveillut. Tämä neulakammoinen ykköstyyppi meni ja uskalsi ottaa ensimmäisen tatuointinsa! Hieman jännitti, koska diabeetikoita kiusataan aina niillä ylenpalttiseen varovaisuuteen viittaavilla kehoituksilla.. Mutta hyvin selvisin ilman tulehduksia ja amputaatioita! ;) Tuossahan se on oikeinkin nättinä jo viikon sen ottamisen jälkeen. Ja joo, rasvaaminen jatkuu edelleen! :)

   Uusi työpaikka ja etenkin uudet työkaverit ovat olleet jännä asia (loppujen lopuksi suhteellisen tuoreelle) diabeetikolle! Kun diabetekseni vuosi sitten todettiin, se oli silloin uutta meille kaikille, niin minulle kuin silloisille työkavereillenikin. Totuttelimme jotakuinkin yhtäaikaa jatkuviin insuliinipistoksiin ja verensokerin tarkkailuihin. Minä totuttelin uuteen elämäntapaan ja he uuteen työkaverin sairauteen. Koko juttu diabeteksesta selkisi meille kaikille pikkuhiljaa ajan kanssa..
   Nyt kun työporukka ympärilläni on "uusi" huomaan taas selittäväni samoja diabetekseen liittyviä asioita kerta toisensa jälkeen jokaiselle työkaverille  erikseen. Olen sellainen diabeetikko, joka pistää missä tahtoo, enkä peittele  pistämistäni. (Kyllä, vapiskaa, kun näette mut piikittämässä ravintolassa!)  Diabetes ja tämä pistäminen on jo niin arkista koko lähipiirilleni, ettei porukka ympärilläni kiinnitä asiaan enää juuri mitään huomiota.
   Joten onkin ollut suhteellisen hämmentävää muistaa, että lähipiirini on  tottunut pistämisiini, mutta uusille työkavereilleni se on kuitenkin ihan uusi juttu. Jouduinkin kerran aika hämilleni, kun työkaverini kesken minun lounastaukoni (ja pistämiseni) tuli takahuoneeseen ja mainitsi kiusaantuneena, kun pistän sattumalta aina sillon, kun hän tulee paikalle, ja se on inhottavaa..
   Niimpä. Mä kun niin mielelläni jättäisin insuliinit pistämättä, jos vain Voisin, mutta kun en voi. Mä en pistä insuliinia sen takia, et haluaisin "esitellä" mun sairautta. Mä vaan koen, että vaikka mulla on diabetes, ei mun aina joka ruokailun yhteydessä tarvitse vetäytyä pois porukasta, koska mun nyt vaan täytyy pistää se insuliini. Mä koen, että oon diabeteksesta huolimatta Oikeutettu  jatkamaan seurustelua samassa porukassa, samalla kun pistän huomaamattomasti sen muutaman yksikön insuliinia ihoni alle. Ei se pistäminen mustakaan mitään glamouria ole, mutta minkäs teet?
   Noo, onneksi työkaverit tottuivat kuitenkin suhteellisen nopeasti tähän ja yhdessä lounastaminen sujuu ilman kummaksuvia katseita ja ihmetteleviä ilmeitä. Kaikkeen tottuu, niinhän ne sanovat. :)

Nyt kuulemisiin! 

Yritän muistaa päivittää blogia hieman useammin, 

kuin joka viides kuukausi.. ;) 

Tieto lisää tuskaa, right?

Kokeet, testit ja tulokset lisäävät omaa tuskaani. Minua eivät sairaalat pelota, mutta laboratoriot ovatkin sitten aivan oma lukunsa...

    Faktahan on se, että piikkikammoinen olen ollut ihan naperosta lähtien. Tieto tulevasta verikokeesta, rokotteesta tai verenluovuttamisesta ovat aina kerta toisensa jälkeen saaneet ihoni kananlihalle. Ennen kyse on ollut pelkästä jännityksestä, ovathan ne olleet hyödyksi joko minulle itselleni, tai kuten verenluovutus voi olla erittäin tärkeää jollekin apua kaipaavalle.. Tieto ja hyvänolontunne auttamisesta sai minut tuntemaan oloni hyväksi, joten verta luovuttaessani turvauduin aina tähän tunteeseen ja ylitin aina itseni (ja piikkikammoni) ja lopussa häämötti aina voittajafiilis!

     Sitten kuvio muuttui tyystin, kun oma sokeritauti löydettiin. Harmiton jännitys muutti muotoaan peloksi ja ahdistukseksi.

     Kun postiluukustani tipahtaa oman lähisairaalani kutsu diabeteksen vuositarkastukseen (tai vaikka edes kontrolliin) mielialani liukuu jyrkkään alamäkeen. Ne ajatukset, jotka olen väkisin sullonut kauas alitajuntaani ottavat taas vallan. Ei, tai joo, niin, oonhan mä sairas ja taas tipahti yksi muistutus siitä. Mutta kun ei ole sairas olo, ei halua edes muistaa olevansa sairas!

     Mä oon ihan sujut kantamani diabetes -tunnusrannekkeen kanssa, se ei saa mua tuntemaan/muistamaan itseäni sairaaksi joka päivä. Insuliinipistoksetkin ovat jo niin osa jokapäiväistä arkea, että en sitäkään kautta tunne itseäni sairaaksi. Ruokailu- ja arkirutiinini ovat nyt vain hieman muista poikkeavia.

    ...Mutta ne laboratoriokokeet.

Tieto kaikista niistä tämän sairauden lisäongelmista tuottavat minulle tuskaa. Ja nämä kutsut labrakokeisiin muistuttavat minua aina siitä, kuinka ”rankka” tämä sairaus voi tulevaisuudessa olla. En halua myöntää, etten omistakkaan sitä suojahaarniskaa niitä lisäsairauksia vastaan, vaan ne voivat yhtälailla tunkeutua tulevaisuuteeni tuosta noin vain.

En halua. En vain halua nähdä joku päivä taas sitä omalääkärini huonosti peiteltyä huolestunutta ilmettä testituloksia selaillessaan...

    Pahinta (ja voi olla, että katalalla tavalla myös parasta) tässä on se, että et ehkä edes aavista, kuinka voimaton todella olet tulevaisuutta vastaan? Harmillista on, että kukaan ei voi luvata sulle onnellista ja täysin (lisä)ongelmatonta tulevaisuutta, vaikka saisitkin aina 'parhaat pisteet' joka kokeesta elämäsi aikana..

Mutta,

Onnea on osata elää päivä kerrallaan <3

Kuulumisia

Mitä minulle kuuluu kun minusta ei ole kuulunut?

Noh. Paljon! Paljon on tapahtunut marraskuun jälkeen ja se on ikävä kyllä päässyt näkymään tässä bloginkirjoituksessa, koska kirjoituksiahan ei ole ollut! Anteeksianteeksi! Mutta tässä sitä taas lorvitaan koneen ääressä ja koetetaan saada tekstiä kasaan! :)

Voin kertoa, että blogin kirjoittelu ei ole ollut ainoa, mitä olen unohtanut.. Välillä mietin tosissani, että jos menisin ja testauttaisin itseni, olisin TAKUULLA Suomen nuorin ja ainoa parikymppinen dementikko! Unohteluni on nimittäin aika säännöllistä.. :P
Milloin unohdan pistää Levemirin (eli pitkäaikaisen insuliinin), millon unohdan pistää NovoRapidin (insuliinin, jota käytän ruokailun yhteydessä), milloin jätän verensokerit mittaamatta, milloin unohdan ottaa tarpeeksi neuloja töihin ja siitä syystä loput työpäivästä menee karpatessa..
Aijaijai ja tsotsot! Eipäs tule seuraavat HbA1c -tulokset olemaan kovin hyvissä arvoissa! Seuraavaa lääkärin kontrollia odotan tällä hetkellä yhtä paljon kuin ala-asteella opettajan puhuttelua jälki-istunnossa.. Noottia tulee! :D
Mutta.. Onneksi mulla on lopun elämääni aikaa koittaa parannella niitä arvoja ja tuloksia ja tavotteita jaajaajaa... Nii. Koko loppuelämä.

Yks mikä mua on semisti ruvennu riepoon tammikuun aikana, on tää kakkostyypin diabetes. Nää Eevan, Annan yms naistenlehtien tsemppikirjoitukset ihmisten huimista painonpudotuksista; "Näin Kalevi-Annikki laihdutti huimat 80kg ja pääsi eroon diabeteksestä!" Jeejee, ihan hieno homma.
Mutta ensinnäki, jos sä painat sen 170 kiloo, niin on suorastaan kumma, jollei sulla siinä vaiheessa löydy jo 2-tyypin dipa. Oikeesti oon ihan vilpittömän ilonen, et nää ihmiset on saanu sen painon putoon ja on lähempänä sitä normaalipainoa, se on noista oikeesti isoista lähtöpainoista jo ihan mieletön suoritus! Mutta, pointtina se, et mun mielestä noista korostuu se elämän epäreiluus ykköstyyppejä kohtaan. Vaik mä oisin kuinka anorektinen ja oisin pudottanu painoo vaikka kuinka, mä en saa ikinä sitä dipaa pois!
Olin ihan suunnattoman kateuden ja vähän ärtymyksenkin vallassa, kun luin näitä tarinoita, joissa ihmiset pääsee hehkuttamaan sitä kuinka ei enää tarvitse insuliinia käyttää ja kuinka on elämä nyt auvoista ja ihanaa ja kevyttä ja terveellistä ja ei enää tarvitse miettiä diabeteksen kanssa tulevia sivuoireita!
MÄÄKIN HALUAN. Miks mä en saanu pelkkää kakkostyypin dipaa?

Ja kyllä. Nyt ollaan siinä vaiheessa kun eläminen diabeteksen kanssa ei tosiaankaan ole kivaa. Mutta kukapa täällä olettaakaan, että koko elämä on pelkkää ruusuilla tanssimista? :)

Nyt meen lunastamaan mun uuden vuoden lupausta ja meen mittailemaan sokereitani, jotta pääsen vielä joskus niihin hyviin hoba-arvoihin!! :)

Hyvää helmikuun jatkoa! :)