Ykköstyypin yksivuotissynttärit!

Muistin tuossa juuri, että tässähän vietetään mun Ykköstyypin Dipan yksivuotissynttäreitä!
 ...Senpä jälkeen muistin, että tosiaan, mullahan on blogikin! Olin jo aivan unohtanut koko kirjoittamisen! Hupsista!

   Viime kirjoituksestani onkin jo pitkääkin pidempi tovi vierähtänyt. (Sori-sori-sori!) Aika on mennyt niiin nopeasti. Hmm, luonnollisesti tässä on melko paljon kaikkea jännää ja vähemmän jännää maaliskuun jälkeen tapahtunut, mutta jospa siirrymme siihen todella tiivistettyyn versioon!

   Eli varmaankin suurin syy, minkä takia kirjoittaminen on unohtunut täysin on se, että keksin myllätä koko arkeni aivan uusiksi huhtikuussa. Mä oon tunnetusti helposti kyllästyvää sorttia, joten jos ei helmikuinen muutto (ja se maaliskuun  pahvilaatikkohelvetti) enää riitä, niin sitten haetaan sitä jotain "uutta" arkeen vaihtamalla työpaikkaa! Työnkuva pysyi samana, mutta työpaikka vaihtui ja nykyään työllistän itse itseni. (Hyvästi kesälomat!)
   Joten käytännössä koko huhtikuu meni arpoessa, että vaihtaako vaiko eikö vaihda ja kun päätin vaihtaa, oli järjestelyissä jo oma hommansa..
   Toukokuussa olikin sitten kaksi isoa tapahtumaa elämässäni.. Isoäitini nukkui pois ja samaan aikaan koitin ottaa haparoivia askelia kohti yrittäjän elämää.
   Kesäkuu menikin sitten vähän kuin hiljaa toipuen arjen lomassa ja uuteen totuttelemisessa.
   Heinäkuu meni kuumuudesta valittaen ja myöskin varastettu lompakkoni työllisti aika paljon, tai siis sen lompakon sisällön uusiminen...
   Elokuussa, kun arki on nyt tasaantunut normaaliksi, mieleen pulpahtaa kaikki sivuun jääneet asiat, kuten oman ajan arvostus ja sen tärkeys, harrastukset, blogi ja muut mielipuuhat. Elokuussa tein myös jotain mistä olen pitkään jo haaveillut. Tämä neulakammoinen ykköstyyppi meni ja uskalsi ottaa ensimmäisen tatuointinsa! Hieman jännitti, koska diabeetikoita kiusataan aina niillä ylenpalttiseen varovaisuuteen viittaavilla kehoituksilla.. Mutta hyvin selvisin ilman tulehduksia ja amputaatioita! ;) Tuossahan se on oikeinkin nättinä jo viikon sen ottamisen jälkeen. Ja joo, rasvaaminen jatkuu edelleen! :)

   Uusi työpaikka ja etenkin uudet työkaverit ovat olleet jännä asia (loppujen lopuksi suhteellisen tuoreelle) diabeetikolle! Kun diabetekseni vuosi sitten todettiin, se oli silloin uutta meille kaikille, niin minulle kuin silloisille työkavereillenikin. Totuttelimme jotakuinkin yhtäaikaa jatkuviin insuliinipistoksiin ja verensokerin tarkkailuihin. Minä totuttelin uuteen elämäntapaan ja he uuteen työkaverin sairauteen. Koko juttu diabeteksesta selkisi meille kaikille pikkuhiljaa ajan kanssa..
   Nyt kun työporukka ympärilläni on "uusi" huomaan taas selittäväni samoja diabetekseen liittyviä asioita kerta toisensa jälkeen jokaiselle työkaverille  erikseen. Olen sellainen diabeetikko, joka pistää missä tahtoo, enkä peittele  pistämistäni. (Kyllä, vapiskaa, kun näette mut piikittämässä ravintolassa!)  Diabetes ja tämä pistäminen on jo niin arkista koko lähipiirilleni, ettei porukka ympärilläni kiinnitä asiaan enää juuri mitään huomiota.
   Joten onkin ollut suhteellisen hämmentävää muistaa, että lähipiirini on  tottunut pistämisiini, mutta uusille työkavereilleni se on kuitenkin ihan uusi juttu. Jouduinkin kerran aika hämilleni, kun työkaverini kesken minun lounastaukoni (ja pistämiseni) tuli takahuoneeseen ja mainitsi kiusaantuneena, kun pistän sattumalta aina sillon, kun hän tulee paikalle, ja se on inhottavaa..
   Niimpä. Mä kun niin mielelläni jättäisin insuliinit pistämättä, jos vain Voisin, mutta kun en voi. Mä en pistä insuliinia sen takia, et haluaisin "esitellä" mun sairautta. Mä vaan koen, että vaikka mulla on diabetes, ei mun aina joka ruokailun yhteydessä tarvitse vetäytyä pois porukasta, koska mun nyt vaan täytyy pistää se insuliini. Mä koen, että oon diabeteksesta huolimatta Oikeutettu  jatkamaan seurustelua samassa porukassa, samalla kun pistän huomaamattomasti sen muutaman yksikön insuliinia ihoni alle. Ei se pistäminen mustakaan mitään glamouria ole, mutta minkäs teet?
   Noo, onneksi työkaverit tottuivat kuitenkin suhteellisen nopeasti tähän ja yhdessä lounastaminen sujuu ilman kummaksuvia katseita ja ihmetteleviä ilmeitä. Kaikkeen tottuu, niinhän ne sanovat. :)

Nyt kuulemisiin! 

Yritän muistaa päivittää blogia hieman useammin, 

kuin joka viides kuukausi.. ;)