Ykköstyypin yksivuotissynttärit!

Muistin tuossa juuri, että tässähän vietetään mun Ykköstyypin Dipan yksivuotissynttäreitä!
 ...Senpä jälkeen muistin, että tosiaan, mullahan on blogikin! Olin jo aivan unohtanut koko kirjoittamisen! Hupsista!

   Viime kirjoituksestani onkin jo pitkääkin pidempi tovi vierähtänyt. (Sori-sori-sori!) Aika on mennyt niiin nopeasti. Hmm, luonnollisesti tässä on melko paljon kaikkea jännää ja vähemmän jännää maaliskuun jälkeen tapahtunut, mutta jospa siirrymme siihen todella tiivistettyyn versioon!

   Eli varmaankin suurin syy, minkä takia kirjoittaminen on unohtunut täysin on se, että keksin myllätä koko arkeni aivan uusiksi huhtikuussa. Mä oon tunnetusti helposti kyllästyvää sorttia, joten jos ei helmikuinen muutto (ja se maaliskuun  pahvilaatikkohelvetti) enää riitä, niin sitten haetaan sitä jotain "uutta" arkeen vaihtamalla työpaikkaa! Työnkuva pysyi samana, mutta työpaikka vaihtui ja nykyään työllistän itse itseni. (Hyvästi kesälomat!)
   Joten käytännössä koko huhtikuu meni arpoessa, että vaihtaako vaiko eikö vaihda ja kun päätin vaihtaa, oli järjestelyissä jo oma hommansa..
   Toukokuussa olikin sitten kaksi isoa tapahtumaa elämässäni.. Isoäitini nukkui pois ja samaan aikaan koitin ottaa haparoivia askelia kohti yrittäjän elämää.
   Kesäkuu menikin sitten vähän kuin hiljaa toipuen arjen lomassa ja uuteen totuttelemisessa.
   Heinäkuu meni kuumuudesta valittaen ja myöskin varastettu lompakkoni työllisti aika paljon, tai siis sen lompakon sisällön uusiminen...
   Elokuussa, kun arki on nyt tasaantunut normaaliksi, mieleen pulpahtaa kaikki sivuun jääneet asiat, kuten oman ajan arvostus ja sen tärkeys, harrastukset, blogi ja muut mielipuuhat. Elokuussa tein myös jotain mistä olen pitkään jo haaveillut. Tämä neulakammoinen ykköstyyppi meni ja uskalsi ottaa ensimmäisen tatuointinsa! Hieman jännitti, koska diabeetikoita kiusataan aina niillä ylenpalttiseen varovaisuuteen viittaavilla kehoituksilla.. Mutta hyvin selvisin ilman tulehduksia ja amputaatioita! ;) Tuossahan se on oikeinkin nättinä jo viikon sen ottamisen jälkeen. Ja joo, rasvaaminen jatkuu edelleen! :)

   Uusi työpaikka ja etenkin uudet työkaverit ovat olleet jännä asia (loppujen lopuksi suhteellisen tuoreelle) diabeetikolle! Kun diabetekseni vuosi sitten todettiin, se oli silloin uutta meille kaikille, niin minulle kuin silloisille työkavereillenikin. Totuttelimme jotakuinkin yhtäaikaa jatkuviin insuliinipistoksiin ja verensokerin tarkkailuihin. Minä totuttelin uuteen elämäntapaan ja he uuteen työkaverin sairauteen. Koko juttu diabeteksesta selkisi meille kaikille pikkuhiljaa ajan kanssa..
   Nyt kun työporukka ympärilläni on "uusi" huomaan taas selittäväni samoja diabetekseen liittyviä asioita kerta toisensa jälkeen jokaiselle työkaverille  erikseen. Olen sellainen diabeetikko, joka pistää missä tahtoo, enkä peittele  pistämistäni. (Kyllä, vapiskaa, kun näette mut piikittämässä ravintolassa!)  Diabetes ja tämä pistäminen on jo niin arkista koko lähipiirilleni, ettei porukka ympärilläni kiinnitä asiaan enää juuri mitään huomiota.
   Joten onkin ollut suhteellisen hämmentävää muistaa, että lähipiirini on  tottunut pistämisiini, mutta uusille työkavereilleni se on kuitenkin ihan uusi juttu. Jouduinkin kerran aika hämilleni, kun työkaverini kesken minun lounastaukoni (ja pistämiseni) tuli takahuoneeseen ja mainitsi kiusaantuneena, kun pistän sattumalta aina sillon, kun hän tulee paikalle, ja se on inhottavaa..
   Niimpä. Mä kun niin mielelläni jättäisin insuliinit pistämättä, jos vain Voisin, mutta kun en voi. Mä en pistä insuliinia sen takia, et haluaisin "esitellä" mun sairautta. Mä vaan koen, että vaikka mulla on diabetes, ei mun aina joka ruokailun yhteydessä tarvitse vetäytyä pois porukasta, koska mun nyt vaan täytyy pistää se insuliini. Mä koen, että oon diabeteksesta huolimatta Oikeutettu  jatkamaan seurustelua samassa porukassa, samalla kun pistän huomaamattomasti sen muutaman yksikön insuliinia ihoni alle. Ei se pistäminen mustakaan mitään glamouria ole, mutta minkäs teet?
   Noo, onneksi työkaverit tottuivat kuitenkin suhteellisen nopeasti tähän ja yhdessä lounastaminen sujuu ilman kummaksuvia katseita ja ihmetteleviä ilmeitä. Kaikkeen tottuu, niinhän ne sanovat. :)

Nyt kuulemisiin! 

Yritän muistaa päivittää blogia hieman useammin, 

kuin joka viides kuukausi.. ;) 

Tieto lisää tuskaa, right?

Kokeet, testit ja tulokset lisäävät omaa tuskaani. Minua eivät sairaalat pelota, mutta laboratoriot ovatkin sitten aivan oma lukunsa...

    Faktahan on se, että piikkikammoinen olen ollut ihan naperosta lähtien. Tieto tulevasta verikokeesta, rokotteesta tai verenluovuttamisesta ovat aina kerta toisensa jälkeen saaneet ihoni kananlihalle. Ennen kyse on ollut pelkästä jännityksestä, ovathan ne olleet hyödyksi joko minulle itselleni, tai kuten verenluovutus voi olla erittäin tärkeää jollekin apua kaipaavalle.. Tieto ja hyvänolontunne auttamisesta sai minut tuntemaan oloni hyväksi, joten verta luovuttaessani turvauduin aina tähän tunteeseen ja ylitin aina itseni (ja piikkikammoni) ja lopussa häämötti aina voittajafiilis!

     Sitten kuvio muuttui tyystin, kun oma sokeritauti löydettiin. Harmiton jännitys muutti muotoaan peloksi ja ahdistukseksi.

     Kun postiluukustani tipahtaa oman lähisairaalani kutsu diabeteksen vuositarkastukseen (tai vaikka edes kontrolliin) mielialani liukuu jyrkkään alamäkeen. Ne ajatukset, jotka olen väkisin sullonut kauas alitajuntaani ottavat taas vallan. Ei, tai joo, niin, oonhan mä sairas ja taas tipahti yksi muistutus siitä. Mutta kun ei ole sairas olo, ei halua edes muistaa olevansa sairas!

     Mä oon ihan sujut kantamani diabetes -tunnusrannekkeen kanssa, se ei saa mua tuntemaan/muistamaan itseäni sairaaksi joka päivä. Insuliinipistoksetkin ovat jo niin osa jokapäiväistä arkea, että en sitäkään kautta tunne itseäni sairaaksi. Ruokailu- ja arkirutiinini ovat nyt vain hieman muista poikkeavia.

    ...Mutta ne laboratoriokokeet.

Tieto kaikista niistä tämän sairauden lisäongelmista tuottavat minulle tuskaa. Ja nämä kutsut labrakokeisiin muistuttavat minua aina siitä, kuinka ”rankka” tämä sairaus voi tulevaisuudessa olla. En halua myöntää, etten omistakkaan sitä suojahaarniskaa niitä lisäsairauksia vastaan, vaan ne voivat yhtälailla tunkeutua tulevaisuuteeni tuosta noin vain.

En halua. En vain halua nähdä joku päivä taas sitä omalääkärini huonosti peiteltyä huolestunutta ilmettä testituloksia selaillessaan...

    Pahinta (ja voi olla, että katalalla tavalla myös parasta) tässä on se, että et ehkä edes aavista, kuinka voimaton todella olet tulevaisuutta vastaan? Harmillista on, että kukaan ei voi luvata sulle onnellista ja täysin (lisä)ongelmatonta tulevaisuutta, vaikka saisitkin aina 'parhaat pisteet' joka kokeesta elämäsi aikana..

Mutta,

Onnea on osata elää päivä kerrallaan <3

Kuulumisia

Mitä minulle kuuluu kun minusta ei ole kuulunut?

Noh. Paljon! Paljon on tapahtunut marraskuun jälkeen ja se on ikävä kyllä päässyt näkymään tässä bloginkirjoituksessa, koska kirjoituksiahan ei ole ollut! Anteeksianteeksi! Mutta tässä sitä taas lorvitaan koneen ääressä ja koetetaan saada tekstiä kasaan! :)

Voin kertoa, että blogin kirjoittelu ei ole ollut ainoa, mitä olen unohtanut.. Välillä mietin tosissani, että jos menisin ja testauttaisin itseni, olisin TAKUULLA Suomen nuorin ja ainoa parikymppinen dementikko! Unohteluni on nimittäin aika säännöllistä.. :P
Milloin unohdan pistää Levemirin (eli pitkäaikaisen insuliinin), millon unohdan pistää NovoRapidin (insuliinin, jota käytän ruokailun yhteydessä), milloin jätän verensokerit mittaamatta, milloin unohdan ottaa tarpeeksi neuloja töihin ja siitä syystä loput työpäivästä menee karpatessa..
Aijaijai ja tsotsot! Eipäs tule seuraavat HbA1c -tulokset olemaan kovin hyvissä arvoissa! Seuraavaa lääkärin kontrollia odotan tällä hetkellä yhtä paljon kuin ala-asteella opettajan puhuttelua jälki-istunnossa.. Noottia tulee! :D
Mutta.. Onneksi mulla on lopun elämääni aikaa koittaa parannella niitä arvoja ja tuloksia ja tavotteita jaajaajaa... Nii. Koko loppuelämä.

Yks mikä mua on semisti ruvennu riepoon tammikuun aikana, on tää kakkostyypin diabetes. Nää Eevan, Annan yms naistenlehtien tsemppikirjoitukset ihmisten huimista painonpudotuksista; "Näin Kalevi-Annikki laihdutti huimat 80kg ja pääsi eroon diabeteksestä!" Jeejee, ihan hieno homma.
Mutta ensinnäki, jos sä painat sen 170 kiloo, niin on suorastaan kumma, jollei sulla siinä vaiheessa löydy jo 2-tyypin dipa. Oikeesti oon ihan vilpittömän ilonen, et nää ihmiset on saanu sen painon putoon ja on lähempänä sitä normaalipainoa, se on noista oikeesti isoista lähtöpainoista jo ihan mieletön suoritus! Mutta, pointtina se, et mun mielestä noista korostuu se elämän epäreiluus ykköstyyppejä kohtaan. Vaik mä oisin kuinka anorektinen ja oisin pudottanu painoo vaikka kuinka, mä en saa ikinä sitä dipaa pois!
Olin ihan suunnattoman kateuden ja vähän ärtymyksenkin vallassa, kun luin näitä tarinoita, joissa ihmiset pääsee hehkuttamaan sitä kuinka ei enää tarvitse insuliinia käyttää ja kuinka on elämä nyt auvoista ja ihanaa ja kevyttä ja terveellistä ja ei enää tarvitse miettiä diabeteksen kanssa tulevia sivuoireita!
MÄÄKIN HALUAN. Miks mä en saanu pelkkää kakkostyypin dipaa?

Ja kyllä. Nyt ollaan siinä vaiheessa kun eläminen diabeteksen kanssa ei tosiaankaan ole kivaa. Mutta kukapa täällä olettaakaan, että koko elämä on pelkkää ruusuilla tanssimista? :)

Nyt meen lunastamaan mun uuden vuoden lupausta ja meen mittailemaan sokereitani, jotta pääsen vielä joskus niihin hyviin hoba-arvoihin!! :)

Hyvää helmikuun jatkoa! :)

Happily ever after

Mistä onnellisuus tulee?
Mihin onnellisuus katoaa?

Suomalainen lausahdus, jonka lopun saa kukin määrittää itse; Onnea on... Monelle onnea on olla esimerkiksi terve ihan päästä varpaisiin. Kuuntelin kerran radiosta haastattelua, jossa haastateltavalta kysyttiin mikä on tärkeintä elämässä ja mitä ilman et voi elää? "Terveys" Haastateltava vastasi.
Se sai mut miettimään paljon. Tekeekö terveys siis onnelliseksi?
Mulla on sokeritauti josta ei parane, oonko mä nyt enään virallisesti terve ollenkaan, vai onko mulla diabetes aina terveyden tiellä? Jos ei oo terve kaikkien mustavalkoisten kriteerien mukaan, saako silti olla onnellinen terveydestään vai onko sitä?
On! 

Mulle on sattunut kaikenmoista vuosien varrella ja menneisyyteni on ollut todella värikäs, ehkä joskus epäreilukin, mutta todella opettavainen. Oon kasvanu jollain näkymättömälla tasolla sataviistoistavuotiaaks, tasolla, jota ei voi kuvailla. Viimeisin myllerrys oli tämä D, joka sekin on vain opettanut ymmärtään kuinka paljon on asioita, joille et voi mitään. 
En voi sanoa itseäni viisaammaksi, en  henkisesti aikuiseksi, mutta voin sanoa, että olen oppinut paljon. Tärkein oppimani asia on, että onnellisuus on vain ihmisten päähänpinttymä. En sano ettei onnellisuutta ole, vaan että se pitää opetella näkemään vaikka elämä ahdistaisi keuhkotkin kasaan. Onnellisuus on näkymätöntä, mutta sen voi silti nähdä ja opetella näkemään.

Me aikuiset esimerkiksi välillä mietimme oliko lapsuutemme onnellinen? Minusta pitäisi edelleen ottaa mallia lapsista ja siitä taidosta olla onnellinen ihan pienenkin asian tähden. Lapsena oltiin onnellisia, kun sai tehdä ensimmäisen lumienkelin, miksi nyt emme voi olla onnellisia ennenkuin omistamme koko pihan? Lapsena maailman parhaat tumput oli värikkäät ja lämpöiset, nyt parhaat käsineet ovat ne joiden kääntöpuolelta löytyy tietyn vaatemerkin lappu, joka osoittaa, että ne olivat varmasti kalliit, vaikkeivät niin lämpimät. Me ihmiset olemme siitä hölmöjä, että ajattelemme onnellisuuden tulevan automaattisesti sitten kun jotain on saavutettu ja että nimenomaan pitää ensin saavuttaa, jotta voi olla onnellinen sitten "myöhemmin"... Loppujen lopuksi, et voi omistaa onnellisuutta ikinä.

Haluan vain sanoa, että älkää asettako onnellisuutta. Olkaa sitä. Oli se onnellisuus sinulle sitten lumisateen ihailemista lämpöisen peiton alta tai mitä vain. Minun onnellisuuttani ei estä olleet tai menneet, haluan ja aijon olla onnellinen juuri nyt näillä eväillä. Yhtä tuttavaani lainaten; "Ajattele niin, että kaikki mitä sinulle tapahtuu, on parasta, mitä sinulle voi tapahtua!" Opetellaanpa kaikki hieman erilainen näkövinkkeli ja huomataan ensin se pallon positiivinen puoli ja siitä voimaantuneena kummastellaan koko palloa. :)

Kipuja, kammoja & koruja

Viimeksi olikin puhetta niistä lisäsairauksista ja kaikesta mille sokeritauti voi altistaa herkästi... Olisi pitänyt koputtaa puuta - Taas !

Jännetuppitulehdus, vielä tarkemmin Värttinäluun puikkolisäkkeen alueen jännetuppitulehdus. Lääketieteellisesti minä tajuan jännetuppitulehduksesta sen verran, että kipeää tekee, oli kivun aiheuttaja nimeltään mikä vain.

Tällä viikolla minulla oli maanantai vapaa, joten aloitin työviikkoni vasta tiistaina (vuorotyön mahteja, maanantaivapaat!). Puolenpäivän aikaan rannettani alkoi pakottamaan, mutta annoin sen olla, kun ei vielä kokoaikaa pakottanut. Keskiviikkona kipu alkoi olla voimakkaampaa ja tietyt asiat, esimerkiksi tietokoneen hiiren käsittely tuntui tosi pahalta, niinkuin kirjoittaminenkin ja monet muut arkiset työhommelit. Iltaa kohden päätinkin siinä siirtää seuraavan päivän työvuoroni iltavuoroksi, jotta pääsin kotikaupungissani aamulla ajoissa lääkärille ja siitä vielä töihin Tampereelle ajoissa (työmatkaani kun menee 1,5h per päivä). Aika nopeasti epäilinkin ranteessa olevan jotain jännetuppitulehduksen tapaista, mikä on näin parturi-kampaajien työssä hyvin yleistä.. Nopea googlaus aiheesta ja Niimpäniin! "Sokeritauti altistaa jännetuppitulehdukselle..."
Lääkäri totesikin melko nopeasti ranteitani pyöriteltyään, että mikä ranteissani on vikana. Minulla kun ei ikinä ennen ole ollut mitään ongelmaa ranteideni kanssa, ennen tätä viikkoa. Eikä ennen diabetesta. Mietinkin tässä vain, että voiko tämä diabetes oikeasti olla jo osillaan tässä diagnoosissa, vai onko kyse vain huonosta yhteensattumasta? Tiedä häntä! Inhottavinta tässä jokatapauksessa on, että kipu säteilee koko käsivarteen ja toinenkin käsi näyttää osaavan saman kivun.. No, ei auta kuin lepo ja lääkäri määräsikin yli viikon kestävän sairausloman.. Eli hyviä leffaideoita otetaan vastaan! ;)

Toinen ensimmäinen minulle uusi juttu oli viimeöinen hypoihin herääminen. Heräsin ja olo oli todella kumma, mutta jotenkin kaiken väsymyksen seasta arvasin sen johtuvan varmaankin matalista sokereista ja onnistuinkin kävelemään (seiniä pitkin) keittiöön tankkailemaan sokereita. Vähän tuo  yöhypoilu ajatuksena säikäytti, mutta onnekseni sentään heräsin, eikä mitään sen suurempaa kohtausta päässyt tapahtumaan. Mehulasillisen juotuani, kun onnistuin kaiken uni- ja hyposekavuuteni jälkeen mittaamaan verensokerini, näytti mittari 3,3. Olo oli todella sekava, näkökenttä hypähteli ja pelkkä fakta yöllisestä matalasta verensokerista pelotti, ne kun voivat olla hengenvaarallisiakin, jollei niihin herää.. 

Nuo matalat verensokeritkin ovat aika kummallisia. Välillä oireilen selkeästi hypoja verensokerin ollessa esimerkiksi 4,5 ja toisinaan kun verensokeri tippuu vaikka 3,2:een on olo ihan normaali... Mistähän sekin johtuu?
Matalin verensokerini tähän asti on tainnut olla 2,2. Ensin takkusi ajatus ja sitten tulikin jo todella huono olo, kylmäkuumakylmäkuuma, tuskahiki, voimattomuus, tärisyttää, vapisuttaa ja tajunnan taso alenee.  Äkkiä SOKERIA!

Aijemmin tosiaankin ajattelin, kun kuljen paljon yksin jokapaikassa, että sellainen Diabetes -ranneke voisi olla hyvä. Lähipiirini muistutteli kanssa, kuinka hyvä sellainen minulla olisi olla. Sitten mieleni muuttuikin. Talvi tulee, tulee pitkähihaiset paidat, takit ja hanskat ranteiden suojaksi, jos jotain minulle sattuisi kuinka moni ihminen hoksaisi tutkia ranteeni mahdollisen sairaskorun varalta? Ei varmaan yksikään keskellä pakkasta?
Sen jälkeen sainkin tämän tähänastisista mittauksistaa  matalimman, Vs 2,2. Mitä jollen olisikaan istunut kaverini autossa silloin, vaan bussissa keskellä hälinää ja taju olisikin lähtenyt? Ja toisaalta, auttaa se ranneke ainakin hoitohenkilökuntaa? Hmm..
Ranneke rupesi sittenkin kutkuttamaan ja pian huomasin selailevani jo erilaisia rannekkeita! Oho, eipäs ne olekaan hassumman näköisiä ja liikaa huomiota herättäviä, no, kokeillaan!

 Ja kappas vain! Tällaisen Diabetes -rannekkeen kävin noutamassa tällä viikolla postista! :) Vähän se on vielä hivenen suurenoloinen, mutta keikkuu ranteessa pienennyttämistä odottaen! Kuvan ylempi rannekoru on vanha magneettikoruni. 

Ja pahoittelen, ettei viime postauksessa mainitsemani labrakokeiden tulokset olleet tulleet vielä tätä postausta kirjoitellessani! Niiden saavuttua, lupaan vähän aukoa labratestien tuloksia, mikäli minäkään niitä tulen ymmärtämään! :)

Ensikertaan toivottavasti positiivisemmissa merkeissä! :)

Käymme yhdessä ain

Mä oon varmaan koko Suomen sitoutumiskammoisin ihminen kaiken suhteen.

En halua mitään sitovia juttuja, oli ne sitten mitä ikinä tahansa.

Ja nyt sitten kuitenkin pitäisi sitoutumiskammoisena ihmisenä olla naimisissa diabeteksen kanssa koko loppuikä?

Koska liittomme D:n kanssa on vielä tuore, oli viime keskiviikkona ensimmäinen lääkärikontrollini. Siellä kysellään kuulumiset ja jaksamiset, katsellaan vähän miltä ovat verensokerit näyttäneet viime käynnistä, mietitään yleisesti hoitoa ja katsellaan labrakokeiden tuloksia.. Niin, tai niinhän sen kuuluisi mennä.. Tämä tyttö kun unohti labrakokeet tyystin ja muisti käydä verikokeissa vasta samaisena aamuna. Ja kuten arvata saattaa ei unohtelu loppunut tähänkään.. Matkalla lääkäriin muistin unohtaneeni myös verensokeripäiväkirjan kiireessä kotiin. Eli juurikin sen vihkosen, minne minun ainakin kuuluisi kirjoittaa säntillisesti kaikki verensokeriarvoni ja insuliinimäärien pistämiset.. Sillälailla!

Kuvaavin sana lääkärikäynnistä kokonaisuudessaan on varmaankin sana myllertävä. En tiedä onko se edes sana, mutta kuvaavin se silti on.. Myllertäväksi sen kontrollikäynnin teki se, että kuulin ja omaksuin paljon uutta  (ottaen siis huomioon että noin 5 kuukautta sitten en tiennyt mitään diabeteksesta). Laboratoriokokeilla ja kontrollikäynneillä seuraillaan muunmuassa keliakian riskiä, mitä en tiennyt. Toivottavasti sitä ei ole, eikä tule. Pitkäaikaissokerit pääsevät myös syyniin lääkärin silmän alla. Niitä tutkitaan, koska ne kuvaavat parhaiten hoidon onnistumista ja niitä seurailemalla voidaan hyvin puuttua esimerkiksi lisäsairauksien ennaltaehkäisemiseen. Lisäsairauksien listahan on diabeteksen kohdalla pitkä ja synkkä. On silmänpohjien rappeutumista, sydän- ja verisuonisairauksia ja kaikkea muuta mitä en halua edes muistella.. Onneksi niitä esiintyy 'vasta' kun diabetesta on sairastanut monia vuosia, eikä niitä juurikaan esiinny ennen viidettätoista sairausvuotta ykköstyypeillä.

Loppujenopuksi on se aika ankaraa, että yhtäkkiä onkin diabetes ja seuraavassa hetkessä jo vähän totutellaan ajatukseen, että kun diabeteksen kanssa elää parisenkymmentä vuotta niin alkaakin jo paukkua.. Ja sen kanssahan on elettävä, tästä liitosta kun ei eroa saa hakemallakaan!

Joten taidanpa tästä lähteä mittailemaan sokereita ja vaikuttamaan tulevaan! ;)

Maailma on tehty meitä varten!

Monesti diabeteksen löydön jälkeen alkaa itsekseen miettimään, mitä kaikkea EI voi tehdä.. Voinko mä enää syödä sokeria? Voinko mä enää tehdä tai syödä totajatota? Mitä mä voin, mitä mä en voi, ja mitä mun pitää?
    Kaikki lähtee siitä, että minä voin tehdä ihan mitä vaan, paitsi lentää.

Kyllä, laitan aamukahviini sokeria ja nautin siitä. Napsin myös karkkeja sillon tällöin, kun itseäni huvittaa (tosin syön niitä ihan vain pari). Minä teen, menen, olen ja syön miten päivittäin huvittaa. Ei se diabetes niin hirveästi estäkään omaa elämääni! Kun pidän insuliineja ja verensokerimittariani aina mukana, voin tehdä ja olla niin kuin ennenkin (pienin välitoimeinpitein) ja elämä on laiffia!

Alussa ajattelin, että 'Noniin. Sinne meni normaalielämä. Nyt mä sit varmaan oon sairas. Kaikkea tarvii muistaa, seurata, laskea ja kokoajan tarvitsee pistää'. Kaikki vaikuttaa kaikkeen ja muistettavaa tuntui olevan tooodella paljon.
Nyt kun oikeanlainen hoitotasapaino on löydetty ja verensokerit alkavat tasaantua, olen huomannut, että ei vitsi, täähän onkin aika tosi helppoa! Ja vaikka kaikkea ei aina muistaisikaan ja joku asia unohtuukin, ei siihen kuole! Jokainen tekee virheitä joskus! 
Kaikki helpottuu, kun verensokerit ovat saaneet pitää hetken hauskaa vuoristoratamaisesti vaihdellen ja minut sekoittaen. Minun vuoristoratavaiheeni kesti noin pari kuukautta ja nyt tuntuu, että VS-arvot alkavat olla tasaisesti tietyissä lukemissa. Parannettavaa on varmaankin aina, mutta olo on loistava!
Jälkikäteen on hassua ajatella, että totesinko mä tosiaan silloin alussa, ettei diabetes tunnu miltään? Toteamisvaiheessa muistan olleeni aivan äimänä kuullessani diabeteksesta, kun oloni oli ihan "hyvä". 'Eikö diabetes tän kummallisemmalta tunnukaan?'. Tuntui se. Nyt kun homma on ns. hanskassa, voi verensokerien heitot tuntea jo hyvissä ajoin! Vasta NYT huomaa, millaista on olla, kun on hyvä olla! :)
Ja joooo, saan kuulla näitä "Mitä mä sanoin, hyvä olo tulee ajallaan!" -kuittailuja Paljon! ;)

Loppujen lopuksi on aika vähän juttuja, mitä "Ei suositella diabeetikoille". (Tietenkin alkoholin käytön kanssa kannattaa olla aika varuillaan ja kuunnella entistä enemmän omia tuntojaan ja muistaa maltillisuus!) Mutta muuten olen huomannut kaverini ansiosta vain Rodeo -energiajuomapullossa tämän Ei -suosituksen, mutta enpäs juuri energiajuomista välitäkään! :)

Joten,
Ei anneta diagnoosien rajoittaa maailmaamme!

:)