Mitä minulle kuuluu kun minusta ei ole kuulunut?
Noh. Paljon! Paljon on tapahtunut marraskuun jälkeen ja se on ikävä kyllä päässyt näkymään tässä bloginkirjoituksessa, koska kirjoituksiahan ei ole ollut! Anteeksianteeksi! Mutta tässä sitä taas lorvitaan koneen ääressä ja koetetaan saada tekstiä kasaan! :)
Voin kertoa, että blogin kirjoittelu ei ole ollut ainoa, mitä olen unohtanut.. Välillä mietin tosissani, että jos menisin ja testauttaisin itseni, olisin TAKUULLA Suomen nuorin ja ainoa parikymppinen dementikko! Unohteluni on nimittäin aika säännöllistä.. :P
Milloin unohdan pistää Levemirin (eli pitkäaikaisen insuliinin), millon unohdan pistää NovoRapidin (insuliinin, jota käytän ruokailun yhteydessä), milloin jätän verensokerit mittaamatta, milloin unohdan ottaa tarpeeksi neuloja töihin ja siitä syystä loput työpäivästä menee karpatessa..
Aijaijai ja tsotsot! Eipäs tule seuraavat HbA1c -tulokset olemaan kovin hyvissä arvoissa! Seuraavaa lääkärin kontrollia odotan tällä hetkellä yhtä paljon kuin ala-asteella opettajan puhuttelua jälki-istunnossa.. Noottia tulee! :D
Mutta.. Onneksi mulla on lopun elämääni aikaa koittaa parannella niitä arvoja ja tuloksia ja tavotteita jaajaajaa... Nii. Koko loppuelämä.
Yks mikä mua on semisti ruvennu riepoon tammikuun aikana, on tää kakkostyypin diabetes. Nää Eevan, Annan yms naistenlehtien tsemppikirjoitukset ihmisten huimista painonpudotuksista; "Näin Kalevi-Annikki laihdutti huimat 80kg ja pääsi eroon diabeteksestä!" Jeejee, ihan hieno homma.
Mutta ensinnäki, jos sä painat sen 170 kiloo, niin on suorastaan kumma, jollei sulla siinä vaiheessa löydy jo 2-tyypin dipa. Oikeesti oon ihan vilpittömän ilonen, et nää ihmiset on saanu sen painon putoon ja on lähempänä sitä normaalipainoa, se on noista oikeesti isoista lähtöpainoista jo ihan mieletön suoritus! Mutta, pointtina se, et mun mielestä noista korostuu se elämän epäreiluus ykköstyyppejä kohtaan. Vaik mä oisin kuinka anorektinen ja oisin pudottanu painoo vaikka kuinka, mä en saa ikinä sitä dipaa pois!
Olin ihan suunnattoman kateuden ja vähän ärtymyksenkin vallassa, kun luin näitä tarinoita, joissa ihmiset pääsee hehkuttamaan sitä kuinka ei enää tarvitse insuliinia käyttää ja kuinka on elämä nyt auvoista ja ihanaa ja kevyttä ja terveellistä ja ei enää tarvitse miettiä diabeteksen kanssa tulevia sivuoireita!
MÄÄKIN HALUAN. Miks mä en saanu pelkkää kakkostyypin dipaa?
Ja kyllä. Nyt ollaan siinä vaiheessa kun eläminen diabeteksen kanssa ei tosiaankaan ole kivaa. Mutta kukapa täällä olettaakaan, että koko elämä on pelkkää ruusuilla tanssimista? :)
Nyt meen lunastamaan mun uuden vuoden lupausta ja meen mittailemaan sokereitani, jotta pääsen vielä joskus niihin hyviin hoba-arvoihin!! :)
Hyvää helmikuun jatkoa! :)
perjantai 21. helmikuuta 2014
torstai 21. marraskuuta 2013
Happily ever after
Mistä onnellisuus tulee?
Mihin onnellisuus katoaa?
Suomalainen lausahdus, jonka lopun saa kukin määrittää itse; Onnea on... Monelle onnea on olla esimerkiksi terve ihan päästä varpaisiin. Kuuntelin kerran radiosta haastattelua, jossa haastateltavalta kysyttiin mikä on tärkeintä elämässä ja mitä ilman et voi elää? "Terveys" Haastateltava vastasi.
Se sai mut miettimään paljon. Tekeekö terveys siis onnelliseksi?
Mulla on sokeritauti josta ei parane, oonko mä nyt enään virallisesti terve ollenkaan, vai onko mulla diabetes aina terveyden tiellä? Jos ei oo terve kaikkien mustavalkoisten kriteerien mukaan, saako silti olla onnellinen terveydestään vai onko sitä?
On!
Mulle on sattunut kaikenmoista vuosien varrella ja menneisyyteni on ollut todella värikäs, ehkä joskus epäreilukin, mutta todella opettavainen. Oon kasvanu jollain näkymättömälla tasolla sataviistoistavuotiaaks, tasolla, jota ei voi kuvailla. Viimeisin myllerrys oli tämä D, joka sekin on vain opettanut ymmärtään kuinka paljon on asioita, joille et voi mitään.
En voi sanoa itseäni viisaammaksi, en henkisesti aikuiseksi, mutta voin sanoa, että olen oppinut paljon. Tärkein oppimani asia on, että onnellisuus on vain ihmisten päähänpinttymä. En sano ettei onnellisuutta ole, vaan että se pitää opetella näkemään vaikka elämä ahdistaisi keuhkotkin kasaan. Onnellisuus on näkymätöntä, mutta sen voi silti nähdä ja opetella näkemään.
Me aikuiset esimerkiksi välillä mietimme oliko lapsuutemme onnellinen? Minusta pitäisi edelleen ottaa mallia lapsista ja siitä taidosta olla onnellinen ihan pienenkin asian tähden. Lapsena oltiin onnellisia, kun sai tehdä ensimmäisen lumienkelin, miksi nyt emme voi olla onnellisia ennenkuin omistamme koko pihan? Lapsena maailman parhaat tumput oli värikkäät ja lämpöiset, nyt parhaat käsineet ovat ne joiden kääntöpuolelta löytyy tietyn vaatemerkin lappu, joka osoittaa, että ne olivat varmasti kalliit, vaikkeivät niin lämpimät. Me ihmiset olemme siitä hölmöjä, että ajattelemme onnellisuuden tulevan automaattisesti sitten kun jotain on saavutettu ja että nimenomaan pitää ensin saavuttaa, jotta voi olla onnellinen sitten "myöhemmin"... Loppujen lopuksi, et voi omistaa onnellisuutta ikinä.
Haluan vain sanoa, että älkää asettako onnellisuutta. Olkaa sitä. Oli se onnellisuus sinulle sitten lumisateen ihailemista lämpöisen peiton alta tai mitä vain. Minun onnellisuuttani ei estä olleet tai menneet, haluan ja aijon olla onnellinen juuri nyt näillä eväillä. Yhtä tuttavaani lainaten; "Ajattele niin, että kaikki mitä sinulle tapahtuu, on parasta, mitä sinulle voi tapahtua!" Opetellaanpa kaikki hieman erilainen näkövinkkeli ja huomataan ensin se pallon positiivinen puoli ja siitä voimaantuneena kummastellaan koko palloa. :)
Mihin onnellisuus katoaa?
Suomalainen lausahdus, jonka lopun saa kukin määrittää itse; Onnea on... Monelle onnea on olla esimerkiksi terve ihan päästä varpaisiin. Kuuntelin kerran radiosta haastattelua, jossa haastateltavalta kysyttiin mikä on tärkeintä elämässä ja mitä ilman et voi elää? "Terveys" Haastateltava vastasi.
Se sai mut miettimään paljon. Tekeekö terveys siis onnelliseksi?
Mulla on sokeritauti josta ei parane, oonko mä nyt enään virallisesti terve ollenkaan, vai onko mulla diabetes aina terveyden tiellä? Jos ei oo terve kaikkien mustavalkoisten kriteerien mukaan, saako silti olla onnellinen terveydestään vai onko sitä?
On!
Mulle on sattunut kaikenmoista vuosien varrella ja menneisyyteni on ollut todella värikäs, ehkä joskus epäreilukin, mutta todella opettavainen. Oon kasvanu jollain näkymättömälla tasolla sataviistoistavuotiaaks, tasolla, jota ei voi kuvailla. Viimeisin myllerrys oli tämä D, joka sekin on vain opettanut ymmärtään kuinka paljon on asioita, joille et voi mitään.
En voi sanoa itseäni viisaammaksi, en henkisesti aikuiseksi, mutta voin sanoa, että olen oppinut paljon. Tärkein oppimani asia on, että onnellisuus on vain ihmisten päähänpinttymä. En sano ettei onnellisuutta ole, vaan että se pitää opetella näkemään vaikka elämä ahdistaisi keuhkotkin kasaan. Onnellisuus on näkymätöntä, mutta sen voi silti nähdä ja opetella näkemään.
Me aikuiset esimerkiksi välillä mietimme oliko lapsuutemme onnellinen? Minusta pitäisi edelleen ottaa mallia lapsista ja siitä taidosta olla onnellinen ihan pienenkin asian tähden. Lapsena oltiin onnellisia, kun sai tehdä ensimmäisen lumienkelin, miksi nyt emme voi olla onnellisia ennenkuin omistamme koko pihan? Lapsena maailman parhaat tumput oli värikkäät ja lämpöiset, nyt parhaat käsineet ovat ne joiden kääntöpuolelta löytyy tietyn vaatemerkin lappu, joka osoittaa, että ne olivat varmasti kalliit, vaikkeivät niin lämpimät. Me ihmiset olemme siitä hölmöjä, että ajattelemme onnellisuuden tulevan automaattisesti sitten kun jotain on saavutettu ja että nimenomaan pitää ensin saavuttaa, jotta voi olla onnellinen sitten "myöhemmin"... Loppujen lopuksi, et voi omistaa onnellisuutta ikinä.
Haluan vain sanoa, että älkää asettako onnellisuutta. Olkaa sitä. Oli se onnellisuus sinulle sitten lumisateen ihailemista lämpöisen peiton alta tai mitä vain. Minun onnellisuuttani ei estä olleet tai menneet, haluan ja aijon olla onnellinen juuri nyt näillä eväillä. Yhtä tuttavaani lainaten; "Ajattele niin, että kaikki mitä sinulle tapahtuu, on parasta, mitä sinulle voi tapahtua!" Opetellaanpa kaikki hieman erilainen näkövinkkeli ja huomataan ensin se pallon positiivinen puoli ja siitä voimaantuneena kummastellaan koko palloa. :)
lauantai 16. marraskuuta 2013
Kipuja, kammoja & koruja
Viimeksi olikin puhetta niistä lisäsairauksista ja kaikesta mille sokeritauti voi altistaa herkästi... Olisi pitänyt koputtaa puuta - Taas !
Jännetuppitulehdus, vielä tarkemmin Värttinäluun puikkolisäkkeen alueen jännetuppitulehdus. Lääketieteellisesti minä tajuan jännetuppitulehduksesta sen verran, että kipeää tekee, oli kivun aiheuttaja nimeltään mikä vain.
Tällä viikolla minulla oli maanantai vapaa, joten aloitin työviikkoni vasta tiistaina (vuorotyön mahteja, maanantaivapaat!). Puolenpäivän aikaan rannettani alkoi pakottamaan, mutta annoin sen olla, kun ei vielä kokoaikaa pakottanut. Keskiviikkona kipu alkoi olla voimakkaampaa ja tietyt asiat, esimerkiksi tietokoneen hiiren käsittely tuntui tosi pahalta, niinkuin kirjoittaminenkin ja monet muut arkiset työhommelit. Iltaa kohden päätinkin siinä siirtää seuraavan päivän työvuoroni iltavuoroksi, jotta pääsin kotikaupungissani aamulla ajoissa lääkärille ja siitä vielä töihin Tampereelle ajoissa (työmatkaani kun menee 1,5h per päivä). Aika nopeasti epäilinkin ranteessa olevan jotain jännetuppitulehduksen tapaista, mikä on näin parturi-kampaajien työssä hyvin yleistä.. Nopea googlaus aiheesta ja Niimpäniin! "Sokeritauti altistaa jännetuppitulehdukselle..."
Lääkäri totesikin melko nopeasti ranteitani pyöriteltyään, että mikä ranteissani on vikana. Minulla kun ei ikinä ennen ole ollut mitään ongelmaa ranteideni kanssa, ennen tätä viikkoa. Eikä ennen diabetesta. Mietinkin tässä vain, että voiko tämä diabetes oikeasti olla jo osillaan tässä diagnoosissa, vai onko kyse vain huonosta yhteensattumasta? Tiedä häntä! Inhottavinta tässä jokatapauksessa on, että kipu säteilee koko käsivarteen ja toinenkin käsi näyttää osaavan saman kivun.. No, ei auta kuin lepo ja lääkäri määräsikin yli viikon kestävän sairausloman.. Eli hyviä leffaideoita otetaan vastaan! ;)
Toinen ensimmäinen minulle uusi juttu oli viimeöinen hypoihin herääminen. Heräsin ja olo oli todella kumma, mutta jotenkin kaiken väsymyksen seasta arvasin sen johtuvan varmaankin matalista sokereista ja onnistuinkin kävelemään (seiniä pitkin) keittiöön tankkailemaan sokereita. Vähän tuo yöhypoilu ajatuksena säikäytti, mutta onnekseni sentään heräsin, eikä mitään sen suurempaa kohtausta päässyt tapahtumaan. Mehulasillisen juotuani, kun onnistuin kaiken uni- ja hyposekavuuteni jälkeen mittaamaan verensokerini, näytti mittari 3,3. Olo oli todella sekava, näkökenttä hypähteli ja pelkkä fakta yöllisestä matalasta verensokerista pelotti, ne kun voivat olla hengenvaarallisiakin, jollei niihin herää..
Nuo matalat verensokeritkin ovat aika kummallisia. Välillä oireilen selkeästi hypoja verensokerin ollessa esimerkiksi 4,5 ja toisinaan kun verensokeri tippuu vaikka 3,2:een on olo ihan normaali... Mistähän sekin johtuu?
Matalin verensokerini tähän asti on tainnut olla 2,2. Ensin takkusi ajatus ja sitten tulikin jo todella huono olo, kylmäkuumakylmäkuuma, tuskahiki, voimattomuus, tärisyttää, vapisuttaa ja tajunnan taso alenee. Äkkiä SOKERIA!
Aijemmin tosiaankin ajattelin, kun kuljen paljon yksin jokapaikassa, että sellainen Diabetes -ranneke voisi olla hyvä. Lähipiirini muistutteli kanssa, kuinka hyvä sellainen minulla olisi olla. Sitten mieleni muuttuikin. Talvi tulee, tulee pitkähihaiset paidat, takit ja hanskat ranteiden suojaksi, jos jotain minulle sattuisi kuinka moni ihminen hoksaisi tutkia ranteeni mahdollisen sairaskorun varalta? Ei varmaan yksikään keskellä pakkasta?
Sen jälkeen sainkin tämän tähänastisista mittauksistaa matalimman, Vs 2,2. Mitä jollen olisikaan istunut kaverini autossa silloin, vaan bussissa keskellä hälinää ja taju olisikin lähtenyt? Ja toisaalta, auttaa se ranneke ainakin hoitohenkilökuntaa? Hmm..
Ranneke rupesi sittenkin kutkuttamaan ja pian huomasin selailevani jo erilaisia rannekkeita! Oho, eipäs ne olekaan hassumman näköisiä ja liikaa huomiota herättäviä, no, kokeillaan!
Ja kappas vain! Tällaisen Diabetes -rannekkeen kävin noutamassa tällä viikolla postista! :) Vähän se on vielä hivenen suurenoloinen, mutta keikkuu ranteessa pienennyttämistä odottaen! Kuvan ylempi rannekoru on vanha magneettikoruni.
Ja pahoittelen, ettei viime postauksessa mainitsemani labrakokeiden tulokset olleet tulleet vielä tätä postausta kirjoitellessani! Niiden saavuttua, lupaan vähän aukoa labratestien tuloksia, mikäli minäkään niitä tulen ymmärtämään! :)
Ensikertaan toivottavasti positiivisemmissa merkeissä! :)
Jännetuppitulehdus, vielä tarkemmin Värttinäluun puikkolisäkkeen alueen jännetuppitulehdus. Lääketieteellisesti minä tajuan jännetuppitulehduksesta sen verran, että kipeää tekee, oli kivun aiheuttaja nimeltään mikä vain.
Tällä viikolla minulla oli maanantai vapaa, joten aloitin työviikkoni vasta tiistaina (vuorotyön mahteja, maanantaivapaat!). Puolenpäivän aikaan rannettani alkoi pakottamaan, mutta annoin sen olla, kun ei vielä kokoaikaa pakottanut. Keskiviikkona kipu alkoi olla voimakkaampaa ja tietyt asiat, esimerkiksi tietokoneen hiiren käsittely tuntui tosi pahalta, niinkuin kirjoittaminenkin ja monet muut arkiset työhommelit. Iltaa kohden päätinkin siinä siirtää seuraavan päivän työvuoroni iltavuoroksi, jotta pääsin kotikaupungissani aamulla ajoissa lääkärille ja siitä vielä töihin Tampereelle ajoissa (työmatkaani kun menee 1,5h per päivä). Aika nopeasti epäilinkin ranteessa olevan jotain jännetuppitulehduksen tapaista, mikä on näin parturi-kampaajien työssä hyvin yleistä.. Nopea googlaus aiheesta ja Niimpäniin! "Sokeritauti altistaa jännetuppitulehdukselle..."
Lääkäri totesikin melko nopeasti ranteitani pyöriteltyään, että mikä ranteissani on vikana. Minulla kun ei ikinä ennen ole ollut mitään ongelmaa ranteideni kanssa, ennen tätä viikkoa. Eikä ennen diabetesta. Mietinkin tässä vain, että voiko tämä diabetes oikeasti olla jo osillaan tässä diagnoosissa, vai onko kyse vain huonosta yhteensattumasta? Tiedä häntä! Inhottavinta tässä jokatapauksessa on, että kipu säteilee koko käsivarteen ja toinenkin käsi näyttää osaavan saman kivun.. No, ei auta kuin lepo ja lääkäri määräsikin yli viikon kestävän sairausloman.. Eli hyviä leffaideoita otetaan vastaan! ;)
Toinen ensimmäinen minulle uusi juttu oli viimeöinen hypoihin herääminen. Heräsin ja olo oli todella kumma, mutta jotenkin kaiken väsymyksen seasta arvasin sen johtuvan varmaankin matalista sokereista ja onnistuinkin kävelemään (seiniä pitkin) keittiöön tankkailemaan sokereita. Vähän tuo yöhypoilu ajatuksena säikäytti, mutta onnekseni sentään heräsin, eikä mitään sen suurempaa kohtausta päässyt tapahtumaan. Mehulasillisen juotuani, kun onnistuin kaiken uni- ja hyposekavuuteni jälkeen mittaamaan verensokerini, näytti mittari 3,3. Olo oli todella sekava, näkökenttä hypähteli ja pelkkä fakta yöllisestä matalasta verensokerista pelotti, ne kun voivat olla hengenvaarallisiakin, jollei niihin herää..
Nuo matalat verensokeritkin ovat aika kummallisia. Välillä oireilen selkeästi hypoja verensokerin ollessa esimerkiksi 4,5 ja toisinaan kun verensokeri tippuu vaikka 3,2:een on olo ihan normaali... Mistähän sekin johtuu?
Matalin verensokerini tähän asti on tainnut olla 2,2. Ensin takkusi ajatus ja sitten tulikin jo todella huono olo, kylmäkuumakylmäkuuma, tuskahiki, voimattomuus, tärisyttää, vapisuttaa ja tajunnan taso alenee. Äkkiä SOKERIA!
Aijemmin tosiaankin ajattelin, kun kuljen paljon yksin jokapaikassa, että sellainen Diabetes -ranneke voisi olla hyvä. Lähipiirini muistutteli kanssa, kuinka hyvä sellainen minulla olisi olla. Sitten mieleni muuttuikin. Talvi tulee, tulee pitkähihaiset paidat, takit ja hanskat ranteiden suojaksi, jos jotain minulle sattuisi kuinka moni ihminen hoksaisi tutkia ranteeni mahdollisen sairaskorun varalta? Ei varmaan yksikään keskellä pakkasta?
Sen jälkeen sainkin tämän tähänastisista mittauksistaa matalimman, Vs 2,2. Mitä jollen olisikaan istunut kaverini autossa silloin, vaan bussissa keskellä hälinää ja taju olisikin lähtenyt? Ja toisaalta, auttaa se ranneke ainakin hoitohenkilökuntaa? Hmm..
Ranneke rupesi sittenkin kutkuttamaan ja pian huomasin selailevani jo erilaisia rannekkeita! Oho, eipäs ne olekaan hassumman näköisiä ja liikaa huomiota herättäviä, no, kokeillaan!
Ja pahoittelen, ettei viime postauksessa mainitsemani labrakokeiden tulokset olleet tulleet vielä tätä postausta kirjoitellessani! Niiden saavuttua, lupaan vähän aukoa labratestien tuloksia, mikäli minäkään niitä tulen ymmärtämään! :)
Ensikertaan toivottavasti positiivisemmissa merkeissä! :)
sunnuntai 10. marraskuuta 2013
Käymme yhdessä ain
Mä oon varmaan koko Suomen
sitoutumiskammoisin ihminen kaiken suhteen.
En halua mitään sitovia juttuja, oli
ne sitten mitä ikinä tahansa.
Ja nyt sitten kuitenkin pitäisi
sitoutumiskammoisena ihmisenä olla naimisissa diabeteksen kanssa
koko loppuikä?
Koska liittomme D:n kanssa on vielä
tuore, oli viime keskiviikkona ensimmäinen lääkärikontrollini.
Siellä kysellään kuulumiset ja jaksamiset, katsellaan vähän
miltä ovat verensokerit näyttäneet viime käynnistä, mietitään
yleisesti hoitoa ja katsellaan labrakokeiden tuloksia.. Niin, tai
niinhän sen kuuluisi mennä.. Tämä tyttö kun unohti labrakokeet
tyystin ja muisti käydä verikokeissa vasta samaisena aamuna. Ja
kuten arvata saattaa ei unohtelu loppunut tähänkään.. Matkalla
lääkäriin muistin unohtaneeni myös verensokeripäiväkirjan
kiireessä kotiin. Eli juurikin sen vihkosen, minne minun ainakin
kuuluisi kirjoittaa säntillisesti kaikki verensokeriarvoni ja
insuliinimäärien pistämiset.. Sillälailla!
Kuvaavin sana lääkärikäynnistä
kokonaisuudessaan on varmaankin sana myllertävä. En tiedä onko se
edes sana, mutta kuvaavin se silti on.. Myllertäväksi sen
kontrollikäynnin teki se, että kuulin ja omaksuin paljon uutta (ottaen siis huomioon että noin 5 kuukautta
sitten en tiennyt mitään diabeteksesta). Laboratoriokokeilla ja
kontrollikäynneillä seuraillaan muunmuassa keliakian riskiä, mitä
en tiennyt. Toivottavasti sitä ei ole, eikä tule.
Pitkäaikaissokerit pääsevät myös syyniin lääkärin silmän
alla. Niitä tutkitaan, koska ne kuvaavat parhaiten hoidon
onnistumista ja niitä seurailemalla voidaan hyvin puuttua
esimerkiksi lisäsairauksien ennaltaehkäisemiseen. Lisäsairauksien
listahan on diabeteksen kohdalla pitkä ja synkkä. On silmänpohjien
rappeutumista, sydän- ja verisuonisairauksia ja kaikkea muuta mitä en halua edes muistella.. Onneksi niitä esiintyy 'vasta' kun diabetesta on sairastanut monia vuosia, eikä niitä juurikaan esiinny ennen viidettätoista sairausvuotta ykköstyypeillä.
Loppujenopuksi on se aika ankaraa, että yhtäkkiä
onkin diabetes ja seuraavassa hetkessä jo vähän totutellaan
ajatukseen, että kun diabeteksen kanssa elää parisenkymmentä
vuotta niin alkaakin jo paukkua.. Ja sen kanssahan on elettävä, tästä liitosta kun ei eroa saa hakemallakaan!
Joten taidanpa tästä lähteä mittailemaan sokereita ja vaikuttamaan tulevaan! ;)
keskiviikko 23. lokakuuta 2013
Maailma on tehty meitä varten!
Monesti diabeteksen löydön jälkeen alkaa itsekseen miettimään, mitä kaikkea EI voi tehdä.. Voinko mä enää syödä sokeria? Voinko mä enää tehdä tai syödä totajatota? Mitä mä voin, mitä mä en voi, ja mitä mun pitää?
Kaikki lähtee siitä, että minä voin tehdä ihan mitä vaan, paitsi lentää.
Kyllä, laitan aamukahviini sokeria ja nautin siitä. Napsin myös karkkeja sillon tällöin, kun itseäni huvittaa (tosin syön niitä ihan vain pari). Minä teen, menen, olen ja syön miten päivittäin huvittaa. Ei se diabetes niin hirveästi estäkään omaa elämääni! Kun pidän insuliineja ja verensokerimittariani aina mukana, voin tehdä ja olla niin kuin ennenkin (pienin välitoimeinpitein) ja elämä on laiffia!
Alussa ajattelin, että 'Noniin. Sinne meni normaalielämä. Nyt mä sit varmaan oon sairas. Kaikkea tarvii muistaa, seurata, laskea ja kokoajan tarvitsee pistää'. Kaikki vaikuttaa kaikkeen ja muistettavaa tuntui olevan tooodella paljon.
Nyt kun oikeanlainen hoitotasapaino on löydetty ja verensokerit alkavat tasaantua, olen huomannut, että ei vitsi, täähän onkin aika tosi helppoa! Ja vaikka kaikkea ei aina muistaisikaan ja joku asia unohtuukin, ei siihen kuole! Jokainen tekee virheitä joskus!
Kaikki helpottuu, kun verensokerit ovat saaneet pitää hetken hauskaa vuoristoratamaisesti vaihdellen ja minut sekoittaen. Minun vuoristoratavaiheeni kesti noin pari kuukautta ja nyt tuntuu, että VS-arvot alkavat olla tasaisesti tietyissä lukemissa. Parannettavaa on varmaankin aina, mutta olo on loistava!
Jälkikäteen on hassua ajatella, että totesinko mä tosiaan silloin alussa, ettei diabetes tunnu miltään? Toteamisvaiheessa muistan olleeni aivan äimänä kuullessani diabeteksesta, kun oloni oli ihan "hyvä". 'Eikö diabetes tän kummallisemmalta tunnukaan?'. Tuntui se. Nyt kun homma on ns. hanskassa, voi verensokerien heitot tuntea jo hyvissä ajoin! Vasta NYT huomaa, millaista on olla, kun on hyvä olla! :)
Ja joooo, saan kuulla näitä "Mitä mä sanoin, hyvä olo tulee ajallaan!" -kuittailuja Paljon! ;)
Loppujen lopuksi on aika vähän juttuja, mitä "Ei suositella diabeetikoille". (Tietenkin alkoholin käytön kanssa kannattaa olla aika varuillaan ja kuunnella entistä enemmän omia tuntojaan ja muistaa maltillisuus!) Mutta muuten olen huomannut kaverini ansiosta vain Rodeo -energiajuomapullossa tämän Ei -suosituksen, mutta enpäs juuri energiajuomista välitäkään! :)
Joten,
Ei anneta diagnoosien rajoittaa maailmaamme!
:)
Kaikki lähtee siitä, että minä voin tehdä ihan mitä vaan, paitsi lentää.
Kyllä, laitan aamukahviini sokeria ja nautin siitä. Napsin myös karkkeja sillon tällöin, kun itseäni huvittaa (tosin syön niitä ihan vain pari). Minä teen, menen, olen ja syön miten päivittäin huvittaa. Ei se diabetes niin hirveästi estäkään omaa elämääni! Kun pidän insuliineja ja verensokerimittariani aina mukana, voin tehdä ja olla niin kuin ennenkin (pienin välitoimeinpitein) ja elämä on laiffia!
Alussa ajattelin, että 'Noniin. Sinne meni normaalielämä. Nyt mä sit varmaan oon sairas. Kaikkea tarvii muistaa, seurata, laskea ja kokoajan tarvitsee pistää'. Kaikki vaikuttaa kaikkeen ja muistettavaa tuntui olevan tooodella paljon.
Nyt kun oikeanlainen hoitotasapaino on löydetty ja verensokerit alkavat tasaantua, olen huomannut, että ei vitsi, täähän onkin aika tosi helppoa! Ja vaikka kaikkea ei aina muistaisikaan ja joku asia unohtuukin, ei siihen kuole! Jokainen tekee virheitä joskus!
Kaikki helpottuu, kun verensokerit ovat saaneet pitää hetken hauskaa vuoristoratamaisesti vaihdellen ja minut sekoittaen. Minun vuoristoratavaiheeni kesti noin pari kuukautta ja nyt tuntuu, että VS-arvot alkavat olla tasaisesti tietyissä lukemissa. Parannettavaa on varmaankin aina, mutta olo on loistava!
Jälkikäteen on hassua ajatella, että totesinko mä tosiaan silloin alussa, ettei diabetes tunnu miltään? Toteamisvaiheessa muistan olleeni aivan äimänä kuullessani diabeteksesta, kun oloni oli ihan "hyvä". 'Eikö diabetes tän kummallisemmalta tunnukaan?'. Tuntui se. Nyt kun homma on ns. hanskassa, voi verensokerien heitot tuntea jo hyvissä ajoin! Vasta NYT huomaa, millaista on olla, kun on hyvä olla! :)
Ja joooo, saan kuulla näitä "Mitä mä sanoin, hyvä olo tulee ajallaan!" -kuittailuja Paljon! ;)
Loppujen lopuksi on aika vähän juttuja, mitä "Ei suositella diabeetikoille". (Tietenkin alkoholin käytön kanssa kannattaa olla aika varuillaan ja kuunnella entistä enemmän omia tuntojaan ja muistaa maltillisuus!) Mutta muuten olen huomannut kaverini ansiosta vain Rodeo -energiajuomapullossa tämän Ei -suosituksen, mutta enpäs juuri energiajuomista välitäkään! :)
Joten,
Ei anneta diagnoosien rajoittaa maailmaamme!
:)
maanantai 26. elokuuta 2013
Living with it!
Hetken täytyy olla ja ihmetellä arkea, että keksii taas kirjoiteltavaa! Ja tässä sitä taas tulee, tällä kertaa Hiilareista!
Jos myös sinulla on huono tuuri ja sulla on myös tyypin 1 diabetes, tulee sinun laskea joka aterian sisältämät hiilihydraatit ja annostella (eli pistää) insuliini hiilarimäärän mukaisesti. Kovimmankin nälän iskiessä sinun pitää myös malttaa odottaa ja mitata myös verensokerisi ennen ruokailua, jotta voit annostella oikean insuliinimäärän myös verensokeria kohden. Ja sitten - Hyvää ruokahalua!
Ja kyllä, diabeetikot saa syödä sokeria ja muitakin ruokia, ihan siinä missä muutkin! Tietenkin monipuolinen ruokavalio on aina se suositeltavin, mutta kyllä mä ainakin elän ja syön myös tilanteiden mukaan.
Esimerkiksi tässä yksi päivä kahvitellessani kavereiden kanssa päätimme käydä eräässä pikaruokaravintolassa ja ajattelin tilata pehmiksen suklaakastikkeella hyvän päivän päätteeksi. Muistinpa kuitenkin, ettei mulla oo hajuakaan, että mitä pehmis suklaakastikkeella sisältää hiilareita. Hiilareita kun saa ja tosiaan täytyykin syödä! Kassalle päästessäni kysäisin asiaa ja sain nuorelta kassaneidiltä kummastelevan katseen. Ajatus paistoi suoraan kasvoilta: "Tää tulee mäkkäriin, tilaa pehmiksen ja utelee hiilareita. Noh, kai ne on si katottava!". - Niimpä, minä tässä sillä välin katselen ilmettäsi ja ihailen reipasta asiakaspalveluhenkisyyttäsi...
Aijemmin, ennen diabetestäni, en olisi ymmärtänyt itsekään! 'Jos laskee hiilareita, niin miks tulla hampurilaispaikkaan, haloo'. Aivan, nytpäs ymmärrän! Hiilihydraattimääriä joutuu laskemaan muutkin kuin painoaan tarkkailevat, karppaajat tai painonvartijat. Minä lasken niitä myös, vaikkein edellisiin koe kuuluvanikaan. Toisaalta on myös hassua, että ravintola-alalla työskentelevät (oli se sitten pikaruokaravintola tai mikä vain) eivät aina tätä muista. Se ei lisää asiakkaiden mukavuutta tulla toistekin, jos kassalla peitellään huonosti närkästynyt ilme lisävaivasta. Itselle tulee myös hieman kiusaantunut olo, koska näin alkuun kaikkien ruokien hiilarimääriä ei voi vielä tietää, eikä muistaa.. Mutta onneksi pehmis on aina hyvää ja ympärillä ystäviä!
Toisaalta sattuipa kerran mukavastikin! Diabeteshan on sairaus, josta ei puhuta. Sitä podetaan olohuoneen nurkassa, kaupassa, hississä, töissä ja harrastuksissa, mutta siitä ei puhuta. Ei puhuta, ennenkuin jäät "kiinni" juuri ennen pistämistä tai Hypon oireiden ilmaantuessa tai-tai-tai.. Mutta Shhh, ei kerrota muille?
Kävin myös eräänä toisena päivänä kahvilla kaverini kanssa. Ei oltu nähty pitkään aikaan, eli höpötellessä meni tunti jos toinenkin ja nälkähän siinä taas yllätti! ;) Oli sunnuntai, joten vieressä auki oleva Subway -ravintola vaikutti heti loistoidealta. Taas tiskille näyttämään nälkäiseltä ja mietteliäältä. "Hmm, tuo näyttää hyvältä, mitähän siinä on hiilareita?", tällä kertaa kassaneiti tarkisti hiilarit ilman kummastunutta ilmettä! Jes! Kaveriani hieman hymyilytti vieressä, mutta tätä tämä elämäni nykyään on. Kassaneiti oli kuitenkin sen verran utelias ojentaessaan ravintosisältöluetteloa, että kysyi kohteliaasti, miksi halusin hiilarimäärän tietää. Kerroin tuoreesta diabeteksestani ja hän kertoi itsekin kärsivän samasta sairaudesta ja lisäksi hän kertoi vielä mitä hän itse pistää insuliinia samalle aterialle tietyillä lisäkkeillä!
Ensireaktioni oli ihan että Vau! Kyllä tästä sittenkin puhutaan avoimesti!
Diabeetikko nyt, Diabeetikko huomenna ja Ykköstyyppi aina. ;)
Jos myös sinulla on huono tuuri ja sulla on myös tyypin 1 diabetes, tulee sinun laskea joka aterian sisältämät hiilihydraatit ja annostella (eli pistää) insuliini hiilarimäärän mukaisesti. Kovimmankin nälän iskiessä sinun pitää myös malttaa odottaa ja mitata myös verensokerisi ennen ruokailua, jotta voit annostella oikean insuliinimäärän myös verensokeria kohden. Ja sitten - Hyvää ruokahalua!
Ja kyllä, diabeetikot saa syödä sokeria ja muitakin ruokia, ihan siinä missä muutkin! Tietenkin monipuolinen ruokavalio on aina se suositeltavin, mutta kyllä mä ainakin elän ja syön myös tilanteiden mukaan.
Esimerkiksi tässä yksi päivä kahvitellessani kavereiden kanssa päätimme käydä eräässä pikaruokaravintolassa ja ajattelin tilata pehmiksen suklaakastikkeella hyvän päivän päätteeksi. Muistinpa kuitenkin, ettei mulla oo hajuakaan, että mitä pehmis suklaakastikkeella sisältää hiilareita. Hiilareita kun saa ja tosiaan täytyykin syödä! Kassalle päästessäni kysäisin asiaa ja sain nuorelta kassaneidiltä kummastelevan katseen. Ajatus paistoi suoraan kasvoilta: "Tää tulee mäkkäriin, tilaa pehmiksen ja utelee hiilareita. Noh, kai ne on si katottava!". - Niimpä, minä tässä sillä välin katselen ilmettäsi ja ihailen reipasta asiakaspalveluhenkisyyttäsi...
Aijemmin, ennen diabetestäni, en olisi ymmärtänyt itsekään! 'Jos laskee hiilareita, niin miks tulla hampurilaispaikkaan, haloo'. Aivan, nytpäs ymmärrän! Hiilihydraattimääriä joutuu laskemaan muutkin kuin painoaan tarkkailevat, karppaajat tai painonvartijat. Minä lasken niitä myös, vaikkein edellisiin koe kuuluvanikaan. Toisaalta on myös hassua, että ravintola-alalla työskentelevät (oli se sitten pikaruokaravintola tai mikä vain) eivät aina tätä muista. Se ei lisää asiakkaiden mukavuutta tulla toistekin, jos kassalla peitellään huonosti närkästynyt ilme lisävaivasta. Itselle tulee myös hieman kiusaantunut olo, koska näin alkuun kaikkien ruokien hiilarimääriä ei voi vielä tietää, eikä muistaa.. Mutta onneksi pehmis on aina hyvää ja ympärillä ystäviä!
Toisaalta sattuipa kerran mukavastikin! Diabeteshan on sairaus, josta ei puhuta. Sitä podetaan olohuoneen nurkassa, kaupassa, hississä, töissä ja harrastuksissa, mutta siitä ei puhuta. Ei puhuta, ennenkuin jäät "kiinni" juuri ennen pistämistä tai Hypon oireiden ilmaantuessa tai-tai-tai.. Mutta Shhh, ei kerrota muille?
Kävin myös eräänä toisena päivänä kahvilla kaverini kanssa. Ei oltu nähty pitkään aikaan, eli höpötellessä meni tunti jos toinenkin ja nälkähän siinä taas yllätti! ;) Oli sunnuntai, joten vieressä auki oleva Subway -ravintola vaikutti heti loistoidealta. Taas tiskille näyttämään nälkäiseltä ja mietteliäältä. "Hmm, tuo näyttää hyvältä, mitähän siinä on hiilareita?", tällä kertaa kassaneiti tarkisti hiilarit ilman kummastunutta ilmettä! Jes! Kaveriani hieman hymyilytti vieressä, mutta tätä tämä elämäni nykyään on. Kassaneiti oli kuitenkin sen verran utelias ojentaessaan ravintosisältöluetteloa, että kysyi kohteliaasti, miksi halusin hiilarimäärän tietää. Kerroin tuoreesta diabeteksestani ja hän kertoi itsekin kärsivän samasta sairaudesta ja lisäksi hän kertoi vielä mitä hän itse pistää insuliinia samalle aterialle tietyillä lisäkkeillä!
Ensireaktioni oli ihan että Vau! Kyllä tästä sittenkin puhutaan avoimesti!
Diabeetikko nyt, Diabeetikko huomenna ja Ykköstyyppi aina. ;)
torstai 15. elokuuta 2013
Mitä?Missä?Mikä? TÄH!
Ensimmäisenä, Kiitos monista ihanista palautteista! Pitää heti kiittää ja kumartaa kaikkia luki- ja tukijoita! ;)
Toisena, jos joskus heität läpällä kaverille viikkoja jatkuneista oireista, et "mullon varmaan joku diabetes, kun juon vettä litroittain kokoajan!" -Niin koputtakaa sitä puuta. Jooko?
Aivan - Niin mitkä oireet?
Viikkoja kärsin kaikista diabeteksen oireista tietämättäni. Mitä itse ajattelet, että miltä Diabetes tuntuu? Niimpä, ei sitä osaa ajatella, enkä mäkään taida tietää sitä vieläkään! Jotenkin sitä on aina ajatellut, että ne ihmiset, jolla on nuoruustyypin diabetes, niillä on ollut se aina. Piste. Ja kakkostyypin diabeteksen saa, jos on keskivartalolihava ja vanha ja se on geeneissä. Piste.
"Ja hei? Mä oon kaksikymmentä, ei se nyt oikeesti voi mulla olla? Joojoo, samat oireet, mut haloo, eiks kaikilla oo hirvee jano kesällä? Kaikki muutkin juoksis vessassa, jos joisivat 3-4 litraa vettä päivässä? Joo, ehkä mä oon vähän laihtunut kun hirvee stressi päällä ja samalla juon niin paljon, ei haittaa et paino putoo! Mua varmaan väsyttääkin sen stressin takia ja koska stressaan, mulla on maha kipee. Ja koska oon väsyny ja juon paljon ja unohdan syödä (koska nälkä ei tunnu) niin siks mua varmaan heikottaakin näin paljon? Eiks nii? Tää johtuu vaan stressistä, ei mulla nyt OIKEESTI hei voi Diabetes olla!"
- Mutta kyllä Elinalla nyt on diabetes. Kyllä nämä kaikki ovat diabeteksen oireita, ne voisi laittaa ehkä myös stressin piikkiin, mutta verikokeet puhuivat puolestaan ja hoidon alettua kaikki oireet myös katosivat! Vaikka Elina onkin vain kahdenkymmenen, voi haima lopettaa insuliinin tuotannon ilman lääketieteellistä järkevää syytä. Oireina minulla oli tosiaan kaikki nuo edelliset, mutta mielikuvitukseni sai ne lohduttavasti samaan pieneen oravanpyörään, mihin ei edes diabeteksen ajattelu mahtunut.
Diabeteksen diagnosoimisen jälkeen on elämässäni tapahtunut Iso muutos, isolla i:llä, I niinkuin Insuliini. Arjessa on paljon muuttunut, mutta vielä enemmän parantunut!
Alkuun piikkikammoisena oli ihan hirveä ajatella, että jokaisen hiilihydraattipitoisen ruuan mukaan täytyy annostella oikea pikainsuliinimäärä ja pistää sen mukaan aina ennen syömistä. Aamuisin ja iltaisin pitää pistää pitkävaikutteiset insuliinit ja muistaa alkuvaiheen (aivan liian useat) sokerinmittaukset, eli pistämistä sormenpäihin tiedossa ja Paljon! Ensimmäinen ajatus oli, että AU, piikkikammoisen päivät paratiisissa! Onneksi kaikki on nykyään niin helppoa ja tekniikan ansiosta niin kätevän ja ihanan pientä, esimerkiks just ne neulat! ;)
Ja miten voikaan pieni pistäminen parantaa yleistä vointia näin paljon! <3
Ps. Se mikä ei tapa, se vahvistaa!
Toisena, jos joskus heität läpällä kaverille viikkoja jatkuneista oireista, et "mullon varmaan joku diabetes, kun juon vettä litroittain kokoajan!" -Niin koputtakaa sitä puuta. Jooko?
Aivan - Niin mitkä oireet?
Viikkoja kärsin kaikista diabeteksen oireista tietämättäni. Mitä itse ajattelet, että miltä Diabetes tuntuu? Niimpä, ei sitä osaa ajatella, enkä mäkään taida tietää sitä vieläkään! Jotenkin sitä on aina ajatellut, että ne ihmiset, jolla on nuoruustyypin diabetes, niillä on ollut se aina. Piste. Ja kakkostyypin diabeteksen saa, jos on keskivartalolihava ja vanha ja se on geeneissä. Piste.
"Ja hei? Mä oon kaksikymmentä, ei se nyt oikeesti voi mulla olla? Joojoo, samat oireet, mut haloo, eiks kaikilla oo hirvee jano kesällä? Kaikki muutkin juoksis vessassa, jos joisivat 3-4 litraa vettä päivässä? Joo, ehkä mä oon vähän laihtunut kun hirvee stressi päällä ja samalla juon niin paljon, ei haittaa et paino putoo! Mua varmaan väsyttääkin sen stressin takia ja koska stressaan, mulla on maha kipee. Ja koska oon väsyny ja juon paljon ja unohdan syödä (koska nälkä ei tunnu) niin siks mua varmaan heikottaakin näin paljon? Eiks nii? Tää johtuu vaan stressistä, ei mulla nyt OIKEESTI hei voi Diabetes olla!"
- Mutta kyllä Elinalla nyt on diabetes. Kyllä nämä kaikki ovat diabeteksen oireita, ne voisi laittaa ehkä myös stressin piikkiin, mutta verikokeet puhuivat puolestaan ja hoidon alettua kaikki oireet myös katosivat! Vaikka Elina onkin vain kahdenkymmenen, voi haima lopettaa insuliinin tuotannon ilman lääketieteellistä järkevää syytä. Oireina minulla oli tosiaan kaikki nuo edelliset, mutta mielikuvitukseni sai ne lohduttavasti samaan pieneen oravanpyörään, mihin ei edes diabeteksen ajattelu mahtunut.
Diabeteksen diagnosoimisen jälkeen on elämässäni tapahtunut Iso muutos, isolla i:llä, I niinkuin Insuliini. Arjessa on paljon muuttunut, mutta vielä enemmän parantunut!
Alkuun piikkikammoisena oli ihan hirveä ajatella, että jokaisen hiilihydraattipitoisen ruuan mukaan täytyy annostella oikea pikainsuliinimäärä ja pistää sen mukaan aina ennen syömistä. Aamuisin ja iltaisin pitää pistää pitkävaikutteiset insuliinit ja muistaa alkuvaiheen (aivan liian useat) sokerinmittaukset, eli pistämistä sormenpäihin tiedossa ja Paljon! Ensimmäinen ajatus oli, että AU, piikkikammoisen päivät paratiisissa! Onneksi kaikki on nykyään niin helppoa ja tekniikan ansiosta niin kätevän ja ihanan pientä, esimerkiks just ne neulat! ;)
Ja miten voikaan pieni pistäminen parantaa yleistä vointia näin paljon! <3
Ps. Se mikä ei tapa, se vahvistaa!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)