Kokeet, testit ja tulokset lisäävät
omaa tuskaani. Minua eivät sairaalat pelota, mutta laboratoriot
ovatkin sitten aivan oma lukunsa...
Faktahan on se, että piikkikammoinen
olen ollut ihan naperosta lähtien. Tieto tulevasta verikokeesta,
rokotteesta tai verenluovuttamisesta ovat aina kerta toisensa jälkeen
saaneet ihoni kananlihalle. Ennen kyse on ollut pelkästä
jännityksestä, ovathan ne olleet hyödyksi joko minulle itselleni,
tai kuten verenluovutus voi olla erittäin tärkeää jollekin apua
kaipaavalle.. Tieto ja hyvänolontunne auttamisesta sai minut
tuntemaan oloni hyväksi, joten verta luovuttaessani turvauduin
aina tähän tunteeseen ja ylitin aina itseni (ja piikkikammoni) ja lopussa häämötti
aina voittajafiilis!
Sitten kuvio muuttui tyystin, kun oma
sokeritauti löydettiin. Harmiton jännitys muutti muotoaan peloksi
ja ahdistukseksi.
Kun postiluukustani tipahtaa oman
lähisairaalani kutsu diabeteksen vuositarkastukseen (tai vaikka edes
kontrolliin) mielialani liukuu jyrkkään alamäkeen. Ne ajatukset,
jotka olen väkisin sullonut kauas alitajuntaani ottavat taas vallan.
Ei, tai joo, niin, oonhan mä sairas ja taas tipahti yksi muistutus
siitä. Mutta kun ei ole sairas olo, ei halua edes muistaa olevansa
sairas!
Mä oon ihan sujut kantamani diabetes
-tunnusrannekkeen kanssa, se ei saa mua tuntemaan/muistamaan itseäni
sairaaksi joka päivä. Insuliinipistoksetkin ovat jo niin osa
jokapäiväistä arkea, että en sitäkään kautta tunne itseäni
sairaaksi. Ruokailu- ja arkirutiinini ovat nyt vain hieman muista
poikkeavia.
...Mutta ne laboratoriokokeet.
Tieto kaikista niistä tämän
sairauden lisäongelmista tuottavat minulle tuskaa. Ja nämä kutsut
labrakokeisiin muistuttavat minua aina siitä, kuinka ”rankka”
tämä sairaus voi tulevaisuudessa olla. En halua myöntää, etten
omistakkaan sitä suojahaarniskaa niitä lisäsairauksia vastaan,
vaan ne voivat yhtälailla tunkeutua tulevaisuuteeni tuosta noin
vain.
En halua. En vain halua nähdä joku
päivä taas sitä omalääkärini huonosti peiteltyä huolestunutta
ilmettä testituloksia selaillessaan...
Pahinta (ja voi olla, että katalalla
tavalla myös parasta) tässä on se, että et ehkä edes aavista,
kuinka voimaton todella olet tulevaisuutta vastaan? Harmillista on,
että kukaan ei voi luvata sulle onnellista ja täysin
(lisä)ongelmatonta tulevaisuutta, vaikka saisitkin aina 'parhaat
pisteet' joka kokeesta elämäsi aikana..
Mutta,
Onnea on osata elää
päivä kerrallaan <3
Määräaikaishuollot (labrat) on tärkeitä, ne ohjaavat hyvään/parempaan hoitoon. Tsemppiä siis!! Tulevaisuutta ei voi kukaan ennustaa ja hei: on tutkittu, että D1-porukka itse asiassa voi säästyä monelta "kansantaudilta" koska ovat tottuneet tarkkailemaan ja hoitamaan itseään ihan eri tasolla kuin ns. perusterveet, jotka "saavat" polttaa, juoda, syödä mitä sattuu ja koheltaa miten vaan. Ennusteesi on siten parempi.
VastaaPoistaIkävää, että olet piikkikammoinen :( Ja kyllähän se itseäkin hiukan ahdistaa, että mitäs kivaa ne on nyt sieltä mun verestä, maksasta, munuaisista, silmistä ym löytäneet mutta tähän mennessä kaikki on mennyt ihan hyvin vaikka silmät nyt eniten aiheuttavat harmia.
VastaaPoistaÄrsyttävintä tässä on ehkä juuri se, että ei koe itseään sairaaksi :D Vs:n mittaaminen ja inskojen pistäminen hoituu ihan silmänräpäyksessä ja sitten taas mennään!
Kirjoitatko enään tätä blogia? Kyselen tuoreena 1 tyypin diabeetikkona.
VastaaPoistaYritän kovasti muistaa kirjoittaa! ;)
Poista