Rehellisesti, mä oon niin unohtanut koko blogin. Tällä kertaa vuodeks! Eli NÄIN hyvä mä oon kirjotteleen blogia säännöllisesti.. Tai tekeen ylipäätään mitään mitenkään säännöllisesti! Elikkäs, viimesin kirjotus täällä näytti olevan 28.11.2014, joten koitan loiventaa tätä omatunnon terävää piikkiä rustailemalla tänne "taas" jotain sekalaisia kuulumisia!
2015 Oli melkonen vuosi, jollain tapaa mun elämässä tapahtu monenlaisia käännekohtia, ihan yleisellä tasolla, työelämässä ja diabeetikkona.
Alkuvuodesta mulla oli aivan järkyttävä stressi, töitä oli ehkä vähän liiaksikin, mun olkapää oli tosi huonona (mitä ei pitkät työpäivät helpottanut juurikaan) ja koitin vaan pitää itseni kasassa.. No sokerithan siitä lähti sen stressin myötä nousuun.. Hobis (HbA1c eli pitkäaikainen verensokeri) ampas raketin lailla reippaasti kohti otsonikerrosta, josta sitä on nyt pikkuhiljaa koitettu saada alaspäin.
Helmikuun lopulla, kun hektisin stressi oli pikkuhiljaa (muka) tasaantunut, keksin siinä sitten lähteä maaliskuun ensimmäisenä viikonloppuna Helsingissä hiusmessujen yhteydessä järjestettäviin partureiden SM -kilpailuihin kisailemaan miestenhiustenmuotoilusarjaan. Eli lisää pökköö pesään ja lisää stressiä! No kisat meni hyvin ja alkuvuosi jatkui hirveällä hulinalla. Työelämässä meni oikein loistavasti, mut palkittiin jopa vuoden tulokkaaksi ja ura eteni paremmin kuin olisin ikinä voinut ujosti toivoakkaan! Olin mielestäni menossa oikeaan suuntaan!
Mut rehellisesti, sen kaiken hienon ja uuden elämänmullistuksen alla stressi paino mua tosi lujaa alas. Olkapää kiukutteli, kisasaavutusten aiheuttama paine stressasi ja mun verensokerit oli kokoajan ihan pilvissä. Hypereiden myötä kärsin paljon korkeiden sokereiden oireista. Janotti kokoajan, näläntunne katosi lähes täysin ja loppujen lopuksi kaikki kuvotti.. Vähitellen se meni siihen, että kunnon yöunet oli vain kaunis muisto, en saanut nukuttua kunnolla kuukausiin. Sen lisäksi join vettä noin 4-7l päivässä, unohtelin syödä (saatika pistää insuliinia) ja paino alkoi pudota. Ensin siihen painon pudotukseen ihastui ja syömistä alkoi säännöstellä fiiliksen (ei järjen!) mukaan, kunnes lopulta sä olit henkisesti ihan rikki ja fyysisesti ihan romahduksen partaalla. Otin asian puheeksi lääkäreiden kanssa ja asioita alettiin pikkuhiljaa korjailla yksi kerrallaan ja sokereiden laskiessa elämäkin alkoi taas maistua paremmalta :)
Kevään edetessä kohti kesää mä tutustuin ihan mielettömiin uusiin tuttavuuksiin, ystäviin ja ihmisiin. Saan olla kiitollinen, että löysin mun elämään näin hienoja ihmisiä vielä lisää! Keväällä aloin miettiä mun prioriteettejä uudestaan ja asetin mun läheiset etusijalle. Aloin viettää aikaa enemmän ystävien, perheen ja kavereiden kanssa ja aikaahan keksittiin viettää vaikka missä! Vaikka lomaa en kesällä pitänytkään, niin silti kerettiin käydä kiertämässä muutamat festarit, mökkeiltiin ja oltiin paljon ulkona.. Mutta kuten kaikella, oli tälläkin jatkuvalla menemisellä hintansa. Hobis pysytteli edelleen korkealla, vaikka pientä laskua olikin jo havaittu, mutta ei tarpeeksi..
Syksyn mittaan korkeiden sokereiden edelleen vallatessa mun maailmaa, aloin oikeasti miettiä kaikkia mahdollisia keinoja omaan arkeeni sokereiden pudottamiseksi. Insuliinipumppu! Se oli jo aijemmin keväällä kumottu multa täysin, että mulla ei ois kuulemma mitään mahdollisuuksia siihen. Lääkäreiden harmiksi mä en luovuta kovinkaan helposti ja olin päättänyt, että haluan sen pumpun. Sopivasti mulla olikin siinä kuukauden sisällä lääkärikontrolli ja nostin siellä insuliinipumpun pääaiheeksi. Halusin sen. Olin tullut siihen tulokseen, että mä kerrassaan vaan tarviin sen. No sit mä sain sen, meni kuukausi ja toi mollukka asennettiin ensimmäisen kerran! (Jos jotakuta kiinnostaa, niin mullon käytössä Animas Vibe -insuliinipumppu.)
Ensimmäinen kuukausi meni todella hienosti pumpun kanssa, sain sensoroivan pumpun, joten sokerikäyriä oli hauska seurata pumpun näytöltä suoraan. Jaaaa sitten se kääntöpuoli.. Siinä tosiaan meni se kuukausi, ennenkun jouduin ensimmäisen kerran elämässäni ketoasidoosiin. Eli happomyrkytys. Eli sairaalahoitoon kolmeksi päiväksi. Kaikki johtui siitä, että mun insuliinipumpun kanyylin pieni muovinen putkiosa oli taittunut tuntemattomasta syystä mun ihon alla 90 asteen kulmaan, mikä esti insuliinin pääsemisen mun kroppaan.
No, siitä meni TASAN VIIKKO, niin jouduin uudestaan ketoasidoosiin. Sama syy, eli tuntemattomasta syystä kanyyli taittunut 90asteen kulmaan ja en saanut insuliinia. Tällä kertaa ketoainelukemat oli 6,8 edellisellä kerralla 5,9. Kun viikkoa aijemmin jouduin sairaalaan, olin oksentanut kerran, luulin vaan olevani kipeä, kunnes mittasin ketoaineet. Tällä kerralla oksensin kolme tuntia, ajattelin naiivisti sen olevan jotain vatsatautia tms, kun en ollut kotona, eikä ollut ketomittaria mukana.. No eihän se sitä ollut, äiti soitti ambulanssin ja sillä kerralla lähdettiinkin suoraan teho-osastolle.
Eikä ollut viimeinen kerta. Kerta kiellon päälle vielä uudenvuoden yönä. Otin marraskuun alussa koiranpennun, joten en tiennyt kuinka 5kk vanha koiranpentu tykkää rakettien paukkeesta, niin vietin uuden vuoden selvinpäin kotona, Onneksi! Yöllä heräsin kuvottavaan oloon ja vanha tuttu oksentelu alkoi. Mittasin ketoaineet ja ne olivat koholla.. Sama kaava. Onneksi muutin joulukuussa parhaan ystäväni kanssa yhteiseen asuntoon, joten kämppikseni pääsi soittamaan mulle ambulanssin. Tehoseurannassa ketoasidoosille löytyi taas sama syy. Kanyyli taittunut. Taas. Tultiin siihen lopputulokseen lääkäreiden kanssa, et vaihdetaan mun kanyylit metallisiin, ei pitäis päästä vääntymään mutkalle ihon sisällä, ei millään!!
..Paljon muutakin kerkesi tapahtua 2015, itseasiassa niin paljon, että niistä jutuista kokoaisi jo jo yhden elämänkertakirjan. Mutta, toivotaan että vuodesta 2016 tulisi hiukan rauhallisempi! Mulle sopisi vallan hyvin vuosi ilman yhtäkään TAYS -reissua. Tähtään siihen, ei muita toiveita!
Ens kertaan!
-E
torstai 28. tammikuuta 2016
perjantai 28. marraskuuta 2014
Elina täällä moi!
3 Kuukautta edellisestä, jokohan sitä taas kehtais päivitellä blogia..? ;)
Okei, joo, unohdin.
Taas.
Oho.
Tää mun vuosi näyttää menevän tällain blogin rivien välistä luettuna oikeinkin nopsasti ja joka kuukausi tuntuu tapahtuvan jotain uutta! Elämä myllertää ja aika juoksee ohi! Välillä tuntuu, ettei oikein itsekään pysy ajantasalla oman elämänsä ajankulusta?
Nooh, se mihin jäin viime kerralla oli tilanteen päivitystä sitten maaliskuusta elokuun kuulumisiin. Ja kyllä, ajattelin kiteyttää taas tämän välistä jääneen ajan samalla kaavalla, kuin viimeksikin :) Eli paljon on tapahtunut. On ollut niitä elämän kliseisiä ylä- ja alamäkiä..
... Ylämäet voi lukea rivien välistä korkeina sokereina ja alamäet tiettyjen käyrien tasaantumisena.. Keep on reading! ;)
Aloitamme syyskuusta. Syyskuussa korkattiin virallinen kaakao-kausi, pengottiin mummun kutomat villasukat taas viilenevien iltojen varalle ja pakoiltiin ankeaa syyskeliä kotona viltin alla. Vilttien kätköissä kerkesikin sitten miettiä, mitä sitä elämältään ja tulevaisuudeltaan oikein tahtoo ja miten sen nuoruutensa haluaa tuhlata mahdollisimman monipuolisesti ;) Siinä tultiinkin sitten siihen päätökseen, että nyt saa Toijala jäädä! Uutta asuntoa lähdettiin etsimään Tampereen suunnalta ja työn ja tuskan jälkeen löytyikin oikein ihana asunto läheltä Tampereen keskustaa!
Lokakuussa alkoikin sitten uusi alku Tamperelaisena tyttönä :) Kaikki asiat alkoivat vähitellen loksahtelemaan paikoillensa. Asunto alkoi tuntua jo kodilta ja Tampere enemmän kuin oikealta päätökseltä <3 Lokakuussa ehdin myös lomailla hetkisen ja nähdä enemmän perhettä ja ystäviä, sekä kerettiinpä tehdä pikavisiitti veljen kanssa Tallinnaankin! :)
Marraskuu on mennyt todella vauhdikkaasti. Apua, ihan kohtakohtakohta on jo joulukuu! Mä oon onneksi varustautunut joulun odotukseen jo hyvissä ajoin, sillä glögiä on nimittäin mennyt jo litratolkulla ja sitä menee edelleenkin ihan vuodenvaihteeseen saakka! Asunto on vuorattu myös jo vaniljan tuoksuisilla kynttilöillä, vaikken kyllä nykyään kotona juuri kerkeä ollakaan! Mulle on Tampereelle muuton myötä kehkeytynyt paha tapa täyttää mun kalenterini aivan täyteen, mutta eipä se haittaa. :)
Mutta, vaikka elämä muuten onkin alkanut suttaantua oikein mukavasti, eipä se aina näy oletetulla tavalla verensokerien kanssa? Jostain syystä verensokerini ovat olleet aika korkealla välillä, ja tästä 'masentuneena' myönnän annostelleeni insuliinia myös välillä vähän sinnepäin, enemmän kuin, että olisin aina jaksanut kovin tarkkaan laskea kaikkia hiilareita..
Kävin lokakuussa diabeteskontrollissa lääkärin luona, mutta kaikki olikin ihan jees, ei näkynyt mitään niin shokeeraavia yltiökorkeita sokerikäyriä, toisin kuin itse olin uumoillut/olettanut, koska..
...Koska koska, mähän ehdin jo saada parilta ****** hoitajalta ja lääkäriltä tuossa lennossa jo välittömiä amputaatio-uhkauksiakin! Että mua suututti sillon ja pistää suututtaan taas edes muistella sitä koko sattumaa!
No kumminkin, oli syyskuun loppu ja olin ihan päivän-parin sisällä muuttamassa Tampereelle ja hoksasin töissä, että verensokerimittarini ei enää suostunutkaan toimimaan. Nooh, puhelinta käteen ja soittoa Tampereen päätyyn, että nyt kävi näin, mitä teen, en pääse hakemaan varamittaria millään (koska työt) .. Noh, asiaa lähettiin selvittään ja kohta puhelin soikin uudestaan. Siellä samainen vastaanotto-sanonkomikä alkaakin ensimmäisenä töykeästi uhkailemaan mua amputaatiolla, koska en ole mitannut mun sokereitani ahkerasti! Olin hetken hämilläni ja selvitin kyseiselle Sanonkomille, että soitin heille samalla hetkellä kun huomasin mittarini rikkoutuneen, että olen kyllä muuten mittaillut sokereitani. No, lisää amputaatiouhkailua ja ihmeellistä pään auontaa ja käsky hakea varamittari Valkeakoskista.
Minäpä hain. Ainoa vaan että Valkeakoskiin päästessäni mut haettiinkin jonnekin huoneeseen X, jossa sain sitten ihan sairaanhoitajan ja lääkärin yhteisläksytyksen, joka oli kiteytettynä että; kohta lähtee käsi tai jalka, sillä pitää tehdä amputaatio, koska en hoida itseäni. Alaa pitää myöskin vaihtaa, koska diabeetikko ei kuulemma voi toimia parturi-kampaajana (Excuse me?!) ja mun pitää ehdottomasti lähteä hoitoon, jos haluan pitää sormeni.
Justiinsa?! Ensinnäkin, heillä ei ollut mitään perusteita vetää tollasia johtopäätöksiä terveydentilastani, koska 1, He eivät tunteneet mua. 2, Mitään 'tuoreita' verikokeita ei ollut tehty ja aikaisemmat verikokeet olivat ihan ok. 3, Millä perusteella diabeetikko ei voi toimia kampaajana? 4, Amputaatiolla uhkaaminen meni kevyesti tunteisiin ja olin niin shokissa/järkyttynyt/raivoissani heidän keksimistään uhkailuista, etten saanut juurikaan sanaa suustani ennen seuraavan aamun puhelua omalle diabeteshoitajalleni, joka ihmetteli asiaa suuresti. Onneksi mulla oli (yhyy oli..) ihana dipa-hoitaja!
Kärjistettynä siis, mulla hajos verensokerimittari (a.k.a verkkari) ja soitan asiasta, että mistä saan uuen, niin mua aletaa uhkaileen kolmelta eri taholta amputaatiolla ja tiesmillä! Aargh.. Ja taas tää meni tunteisiin :D
Saapas nähdä millainen diabeteksen hoitohenkilökunta Tampereella mua odottaa.. :)
Okei, joo, unohdin.
Taas.
Oho.
Tää mun vuosi näyttää menevän tällain blogin rivien välistä luettuna oikeinkin nopsasti ja joka kuukausi tuntuu tapahtuvan jotain uutta! Elämä myllertää ja aika juoksee ohi! Välillä tuntuu, ettei oikein itsekään pysy ajantasalla oman elämänsä ajankulusta?
Nooh, se mihin jäin viime kerralla oli tilanteen päivitystä sitten maaliskuusta elokuun kuulumisiin. Ja kyllä, ajattelin kiteyttää taas tämän välistä jääneen ajan samalla kaavalla, kuin viimeksikin :) Eli paljon on tapahtunut. On ollut niitä elämän kliseisiä ylä- ja alamäkiä..
... Ylämäet voi lukea rivien välistä korkeina sokereina ja alamäet tiettyjen käyrien tasaantumisena.. Keep on reading! ;)
Aloitamme syyskuusta. Syyskuussa korkattiin virallinen kaakao-kausi, pengottiin mummun kutomat villasukat taas viilenevien iltojen varalle ja pakoiltiin ankeaa syyskeliä kotona viltin alla. Vilttien kätköissä kerkesikin sitten miettiä, mitä sitä elämältään ja tulevaisuudeltaan oikein tahtoo ja miten sen nuoruutensa haluaa tuhlata mahdollisimman monipuolisesti ;) Siinä tultiinkin sitten siihen päätökseen, että nyt saa Toijala jäädä! Uutta asuntoa lähdettiin etsimään Tampereen suunnalta ja työn ja tuskan jälkeen löytyikin oikein ihana asunto läheltä Tampereen keskustaa!
Lokakuussa alkoikin sitten uusi alku Tamperelaisena tyttönä :) Kaikki asiat alkoivat vähitellen loksahtelemaan paikoillensa. Asunto alkoi tuntua jo kodilta ja Tampere enemmän kuin oikealta päätökseltä <3 Lokakuussa ehdin myös lomailla hetkisen ja nähdä enemmän perhettä ja ystäviä, sekä kerettiinpä tehdä pikavisiitti veljen kanssa Tallinnaankin! :)
Marraskuu on mennyt todella vauhdikkaasti. Apua, ihan kohtakohtakohta on jo joulukuu! Mä oon onneksi varustautunut joulun odotukseen jo hyvissä ajoin, sillä glögiä on nimittäin mennyt jo litratolkulla ja sitä menee edelleenkin ihan vuodenvaihteeseen saakka! Asunto on vuorattu myös jo vaniljan tuoksuisilla kynttilöillä, vaikken kyllä nykyään kotona juuri kerkeä ollakaan! Mulle on Tampereelle muuton myötä kehkeytynyt paha tapa täyttää mun kalenterini aivan täyteen, mutta eipä se haittaa. :)
Mutta, vaikka elämä muuten onkin alkanut suttaantua oikein mukavasti, eipä se aina näy oletetulla tavalla verensokerien kanssa? Jostain syystä verensokerini ovat olleet aika korkealla välillä, ja tästä 'masentuneena' myönnän annostelleeni insuliinia myös välillä vähän sinnepäin, enemmän kuin, että olisin aina jaksanut kovin tarkkaan laskea kaikkia hiilareita..
Kävin lokakuussa diabeteskontrollissa lääkärin luona, mutta kaikki olikin ihan jees, ei näkynyt mitään niin shokeeraavia yltiökorkeita sokerikäyriä, toisin kuin itse olin uumoillut/olettanut, koska..
...Koska koska, mähän ehdin jo saada parilta ****** hoitajalta ja lääkäriltä tuossa lennossa jo välittömiä amputaatio-uhkauksiakin! Että mua suututti sillon ja pistää suututtaan taas edes muistella sitä koko sattumaa!
No kumminkin, oli syyskuun loppu ja olin ihan päivän-parin sisällä muuttamassa Tampereelle ja hoksasin töissä, että verensokerimittarini ei enää suostunutkaan toimimaan. Nooh, puhelinta käteen ja soittoa Tampereen päätyyn, että nyt kävi näin, mitä teen, en pääse hakemaan varamittaria millään (koska työt) .. Noh, asiaa lähettiin selvittään ja kohta puhelin soikin uudestaan. Siellä samainen vastaanotto-sanonkomikä alkaakin ensimmäisenä töykeästi uhkailemaan mua amputaatiolla, koska en ole mitannut mun sokereitani ahkerasti! Olin hetken hämilläni ja selvitin kyseiselle Sanonkomille, että soitin heille samalla hetkellä kun huomasin mittarini rikkoutuneen, että olen kyllä muuten mittaillut sokereitani. No, lisää amputaatiouhkailua ja ihmeellistä pään auontaa ja käsky hakea varamittari Valkeakoskista.
Minäpä hain. Ainoa vaan että Valkeakoskiin päästessäni mut haettiinkin jonnekin huoneeseen X, jossa sain sitten ihan sairaanhoitajan ja lääkärin yhteisläksytyksen, joka oli kiteytettynä että; kohta lähtee käsi tai jalka, sillä pitää tehdä amputaatio, koska en hoida itseäni. Alaa pitää myöskin vaihtaa, koska diabeetikko ei kuulemma voi toimia parturi-kampaajana (Excuse me?!) ja mun pitää ehdottomasti lähteä hoitoon, jos haluan pitää sormeni.
Justiinsa?! Ensinnäkin, heillä ei ollut mitään perusteita vetää tollasia johtopäätöksiä terveydentilastani, koska 1, He eivät tunteneet mua. 2, Mitään 'tuoreita' verikokeita ei ollut tehty ja aikaisemmat verikokeet olivat ihan ok. 3, Millä perusteella diabeetikko ei voi toimia kampaajana? 4, Amputaatiolla uhkaaminen meni kevyesti tunteisiin ja olin niin shokissa/järkyttynyt/raivoissani heidän keksimistään uhkailuista, etten saanut juurikaan sanaa suustani ennen seuraavan aamun puhelua omalle diabeteshoitajalleni, joka ihmetteli asiaa suuresti. Onneksi mulla oli (yhyy oli..) ihana dipa-hoitaja!
Kärjistettynä siis, mulla hajos verensokerimittari (a.k.a verkkari) ja soitan asiasta, että mistä saan uuen, niin mua aletaa uhkaileen kolmelta eri taholta amputaatiolla ja tiesmillä! Aargh.. Ja taas tää meni tunteisiin :D
Saapas nähdä millainen diabeteksen hoitohenkilökunta Tampereella mua odottaa.. :)
Ps.
Terveisiä sinne
Valkeakosken päivystyksen (jätänsanomattamillaiselle) henkilökunnalle;
Mulla on kaikki raajat tallella ja teen edelleen tukkaa työkseni ja voin niin hyvin kuin nuori diabeetikko vaan voi voida!
Pps.
Hyvää jatkoa! (..tai proteesia tai mitä ny käytättekään niihin amputaatioihinne)
:)
tiistai 19. elokuuta 2014
Ykköstyypin yksivuotissynttärit!
Muistin tuossa juuri, että tässähän vietetään mun Ykköstyypin Dipan yksivuotissynttäreitä!
...Senpä jälkeen muistin, että tosiaan, mullahan on blogikin! Olin jo aivan unohtanut koko kirjoittamisen! Hupsista!
Viime kirjoituksestani onkin jo pitkääkin pidempi tovi vierähtänyt. (Sori-sori-sori!) Aika on mennyt niiin nopeasti. Hmm, luonnollisesti tässä on melko paljon kaikkea jännää ja vähemmän jännää maaliskuun jälkeen tapahtunut, mutta jospa siirrymme siihen todella tiivistettyyn versioon!
Eli varmaankin suurin syy, minkä takia kirjoittaminen on unohtunut täysin on se, että keksin myllätä koko arkeni aivan uusiksi huhtikuussa. Mä oon tunnetusti helposti kyllästyvää sorttia, joten jos ei helmikuinen muutto (ja se maaliskuun pahvilaatikkohelvetti) enää riitä, niin sitten haetaan sitä jotain "uutta" arkeen vaihtamalla työpaikkaa! Työnkuva pysyi samana, mutta työpaikka vaihtui ja nykyään työllistän itse itseni. (Hyvästi kesälomat!)
Joten käytännössä koko huhtikuu meni arpoessa, että vaihtaako vaiko eikö vaihda ja kun päätin vaihtaa, oli järjestelyissä jo oma hommansa..
Toukokuussa olikin sitten kaksi isoa tapahtumaa elämässäni.. Isoäitini nukkui pois ja samaan aikaan koitin ottaa haparoivia askelia kohti yrittäjän elämää.
Kesäkuu menikin sitten vähän kuin hiljaa toipuen arjen lomassa ja uuteen totuttelemisessa.
Heinäkuu meni kuumuudesta valittaen ja myöskin varastettu lompakkoni työllisti aika paljon, tai siis sen lompakon sisällön uusiminen...
Elokuussa, kun arki on nyt tasaantunut normaaliksi, mieleen pulpahtaa kaikki sivuun jääneet asiat, kuten oman ajan arvostus ja sen tärkeys, harrastukset, blogi ja muut mielipuuhat. Elokuussa tein myös jotain mistä olen pitkään jo haaveillut. Tämä neulakammoinen ykköstyyppi meni ja uskalsi ottaa ensimmäisen tatuointinsa! Hieman jännitti, koska diabeetikoita kiusataan aina niillä ylenpalttiseen varovaisuuteen viittaavilla kehoituksilla.. Mutta hyvin selvisin ilman tulehduksia ja amputaatioita! ;) Tuossahan se on oikeinkin nättinä jo viikon sen ottamisen jälkeen. Ja joo, rasvaaminen jatkuu edelleen! :)
Uusi työpaikka ja etenkin uudet työkaverit ovat olleet jännä asia (loppujen lopuksi suhteellisen tuoreelle) diabeetikolle! Kun diabetekseni vuosi sitten todettiin, se oli silloin uutta meille kaikille, niin minulle kuin silloisille työkavereillenikin. Totuttelimme jotakuinkin yhtäaikaa jatkuviin insuliinipistoksiin ja verensokerin tarkkailuihin. Minä totuttelin uuteen elämäntapaan ja he uuteen työkaverin sairauteen. Koko juttu diabeteksesta selkisi meille kaikille pikkuhiljaa ajan kanssa..
Nyt kun työporukka ympärilläni on "uusi" huomaan taas selittäväni samoja diabetekseen liittyviä asioita kerta toisensa jälkeen jokaiselle työkaverille erikseen. Olen sellainen diabeetikko, joka pistää missä tahtoo, enkä peittele pistämistäni. (Kyllä, vapiskaa, kun näette mut piikittämässä ravintolassa!) Diabetes ja tämä pistäminen on jo niin arkista koko lähipiirilleni, ettei porukka ympärilläni kiinnitä asiaan enää juuri mitään huomiota.
Joten onkin ollut suhteellisen hämmentävää muistaa, että lähipiirini on tottunut pistämisiini, mutta uusille työkavereilleni se on kuitenkin ihan uusi juttu. Jouduinkin kerran aika hämilleni, kun työkaverini kesken minun lounastaukoni (ja pistämiseni) tuli takahuoneeseen ja mainitsi kiusaantuneena, kun pistän sattumalta aina sillon, kun hän tulee paikalle, ja se on inhottavaa..
Niimpä. Mä kun niin mielelläni jättäisin insuliinit pistämättä, jos vain Voisin, mutta kun en voi. Mä en pistä insuliinia sen takia, et haluaisin "esitellä" mun sairautta. Mä vaan koen, että vaikka mulla on diabetes, ei mun aina joka ruokailun yhteydessä tarvitse vetäytyä pois porukasta, koska mun nyt vaan täytyy pistää se insuliini. Mä koen, että oon diabeteksesta huolimatta Oikeutettu jatkamaan seurustelua samassa porukassa, samalla kun pistän huomaamattomasti sen muutaman yksikön insuliinia ihoni alle. Ei se pistäminen mustakaan mitään glamouria ole, mutta minkäs teet?
Noo, onneksi työkaverit tottuivat kuitenkin suhteellisen nopeasti tähän ja yhdessä lounastaminen sujuu ilman kummaksuvia katseita ja ihmetteleviä ilmeitä. Kaikkeen tottuu, niinhän ne sanovat. :)
...Senpä jälkeen muistin, että tosiaan, mullahan on blogikin! Olin jo aivan unohtanut koko kirjoittamisen! Hupsista!
Viime kirjoituksestani onkin jo pitkääkin pidempi tovi vierähtänyt. (Sori-sori-sori!) Aika on mennyt niiin nopeasti. Hmm, luonnollisesti tässä on melko paljon kaikkea jännää ja vähemmän jännää maaliskuun jälkeen tapahtunut, mutta jospa siirrymme siihen todella tiivistettyyn versioon!
Eli varmaankin suurin syy, minkä takia kirjoittaminen on unohtunut täysin on se, että keksin myllätä koko arkeni aivan uusiksi huhtikuussa. Mä oon tunnetusti helposti kyllästyvää sorttia, joten jos ei helmikuinen muutto (ja se maaliskuun pahvilaatikkohelvetti) enää riitä, niin sitten haetaan sitä jotain "uutta" arkeen vaihtamalla työpaikkaa! Työnkuva pysyi samana, mutta työpaikka vaihtui ja nykyään työllistän itse itseni. (Hyvästi kesälomat!)
Joten käytännössä koko huhtikuu meni arpoessa, että vaihtaako vaiko eikö vaihda ja kun päätin vaihtaa, oli järjestelyissä jo oma hommansa..
Toukokuussa olikin sitten kaksi isoa tapahtumaa elämässäni.. Isoäitini nukkui pois ja samaan aikaan koitin ottaa haparoivia askelia kohti yrittäjän elämää.
Kesäkuu menikin sitten vähän kuin hiljaa toipuen arjen lomassa ja uuteen totuttelemisessa.
Heinäkuu meni kuumuudesta valittaen ja myöskin varastettu lompakkoni työllisti aika paljon, tai siis sen lompakon sisällön uusiminen...
Elokuussa, kun arki on nyt tasaantunut normaaliksi, mieleen pulpahtaa kaikki sivuun jääneet asiat, kuten oman ajan arvostus ja sen tärkeys, harrastukset, blogi ja muut mielipuuhat. Elokuussa tein myös jotain mistä olen pitkään jo haaveillut. Tämä neulakammoinen ykköstyyppi meni ja uskalsi ottaa ensimmäisen tatuointinsa! Hieman jännitti, koska diabeetikoita kiusataan aina niillä ylenpalttiseen varovaisuuteen viittaavilla kehoituksilla.. Mutta hyvin selvisin ilman tulehduksia ja amputaatioita! ;) Tuossahan se on oikeinkin nättinä jo viikon sen ottamisen jälkeen. Ja joo, rasvaaminen jatkuu edelleen! :)
Uusi työpaikka ja etenkin uudet työkaverit ovat olleet jännä asia (loppujen lopuksi suhteellisen tuoreelle) diabeetikolle! Kun diabetekseni vuosi sitten todettiin, se oli silloin uutta meille kaikille, niin minulle kuin silloisille työkavereillenikin. Totuttelimme jotakuinkin yhtäaikaa jatkuviin insuliinipistoksiin ja verensokerin tarkkailuihin. Minä totuttelin uuteen elämäntapaan ja he uuteen työkaverin sairauteen. Koko juttu diabeteksesta selkisi meille kaikille pikkuhiljaa ajan kanssa..
Nyt kun työporukka ympärilläni on "uusi" huomaan taas selittäväni samoja diabetekseen liittyviä asioita kerta toisensa jälkeen jokaiselle työkaverille erikseen. Olen sellainen diabeetikko, joka pistää missä tahtoo, enkä peittele pistämistäni. (Kyllä, vapiskaa, kun näette mut piikittämässä ravintolassa!) Diabetes ja tämä pistäminen on jo niin arkista koko lähipiirilleni, ettei porukka ympärilläni kiinnitä asiaan enää juuri mitään huomiota.
Joten onkin ollut suhteellisen hämmentävää muistaa, että lähipiirini on tottunut pistämisiini, mutta uusille työkavereilleni se on kuitenkin ihan uusi juttu. Jouduinkin kerran aika hämilleni, kun työkaverini kesken minun lounastaukoni (ja pistämiseni) tuli takahuoneeseen ja mainitsi kiusaantuneena, kun pistän sattumalta aina sillon, kun hän tulee paikalle, ja se on inhottavaa..
Niimpä. Mä kun niin mielelläni jättäisin insuliinit pistämättä, jos vain Voisin, mutta kun en voi. Mä en pistä insuliinia sen takia, et haluaisin "esitellä" mun sairautta. Mä vaan koen, että vaikka mulla on diabetes, ei mun aina joka ruokailun yhteydessä tarvitse vetäytyä pois porukasta, koska mun nyt vaan täytyy pistää se insuliini. Mä koen, että oon diabeteksesta huolimatta Oikeutettu jatkamaan seurustelua samassa porukassa, samalla kun pistän huomaamattomasti sen muutaman yksikön insuliinia ihoni alle. Ei se pistäminen mustakaan mitään glamouria ole, mutta minkäs teet?
Noo, onneksi työkaverit tottuivat kuitenkin suhteellisen nopeasti tähän ja yhdessä lounastaminen sujuu ilman kummaksuvia katseita ja ihmetteleviä ilmeitä. Kaikkeen tottuu, niinhän ne sanovat. :)
Nyt kuulemisiin!
Yritän muistaa päivittää blogia hieman useammin,
kuin joka viides kuukausi.. ;)
maanantai 31. maaliskuuta 2014
Tieto lisää tuskaa, right?
Kokeet, testit ja tulokset lisäävät
omaa tuskaani. Minua eivät sairaalat pelota, mutta laboratoriot
ovatkin sitten aivan oma lukunsa...
Faktahan on se, että piikkikammoinen
olen ollut ihan naperosta lähtien. Tieto tulevasta verikokeesta,
rokotteesta tai verenluovuttamisesta ovat aina kerta toisensa jälkeen
saaneet ihoni kananlihalle. Ennen kyse on ollut pelkästä
jännityksestä, ovathan ne olleet hyödyksi joko minulle itselleni,
tai kuten verenluovutus voi olla erittäin tärkeää jollekin apua
kaipaavalle.. Tieto ja hyvänolontunne auttamisesta sai minut
tuntemaan oloni hyväksi, joten verta luovuttaessani turvauduin
aina tähän tunteeseen ja ylitin aina itseni (ja piikkikammoni) ja lopussa häämötti
aina voittajafiilis!
Sitten kuvio muuttui tyystin, kun oma
sokeritauti löydettiin. Harmiton jännitys muutti muotoaan peloksi
ja ahdistukseksi.
Kun postiluukustani tipahtaa oman
lähisairaalani kutsu diabeteksen vuositarkastukseen (tai vaikka edes
kontrolliin) mielialani liukuu jyrkkään alamäkeen. Ne ajatukset,
jotka olen väkisin sullonut kauas alitajuntaani ottavat taas vallan.
Ei, tai joo, niin, oonhan mä sairas ja taas tipahti yksi muistutus
siitä. Mutta kun ei ole sairas olo, ei halua edes muistaa olevansa
sairas!
Mä oon ihan sujut kantamani diabetes
-tunnusrannekkeen kanssa, se ei saa mua tuntemaan/muistamaan itseäni
sairaaksi joka päivä. Insuliinipistoksetkin ovat jo niin osa
jokapäiväistä arkea, että en sitäkään kautta tunne itseäni
sairaaksi. Ruokailu- ja arkirutiinini ovat nyt vain hieman muista
poikkeavia.
...Mutta ne laboratoriokokeet.
Tieto kaikista niistä tämän
sairauden lisäongelmista tuottavat minulle tuskaa. Ja nämä kutsut
labrakokeisiin muistuttavat minua aina siitä, kuinka ”rankka”
tämä sairaus voi tulevaisuudessa olla. En halua myöntää, etten
omistakkaan sitä suojahaarniskaa niitä lisäsairauksia vastaan,
vaan ne voivat yhtälailla tunkeutua tulevaisuuteeni tuosta noin
vain.
En halua. En vain halua nähdä joku
päivä taas sitä omalääkärini huonosti peiteltyä huolestunutta
ilmettä testituloksia selaillessaan...
Pahinta (ja voi olla, että katalalla
tavalla myös parasta) tässä on se, että et ehkä edes aavista,
kuinka voimaton todella olet tulevaisuutta vastaan? Harmillista on,
että kukaan ei voi luvata sulle onnellista ja täysin
(lisä)ongelmatonta tulevaisuutta, vaikka saisitkin aina 'parhaat
pisteet' joka kokeesta elämäsi aikana..
Mutta,
Onnea on osata elää
päivä kerrallaan <3
perjantai 21. helmikuuta 2014
Kuulumisia
Mitä minulle kuuluu kun minusta ei ole kuulunut?
Noh. Paljon! Paljon on tapahtunut marraskuun jälkeen ja se on ikävä kyllä päässyt näkymään tässä bloginkirjoituksessa, koska kirjoituksiahan ei ole ollut! Anteeksianteeksi! Mutta tässä sitä taas lorvitaan koneen ääressä ja koetetaan saada tekstiä kasaan! :)
Voin kertoa, että blogin kirjoittelu ei ole ollut ainoa, mitä olen unohtanut.. Välillä mietin tosissani, että jos menisin ja testauttaisin itseni, olisin TAKUULLA Suomen nuorin ja ainoa parikymppinen dementikko! Unohteluni on nimittäin aika säännöllistä.. :P
Milloin unohdan pistää Levemirin (eli pitkäaikaisen insuliinin), millon unohdan pistää NovoRapidin (insuliinin, jota käytän ruokailun yhteydessä), milloin jätän verensokerit mittaamatta, milloin unohdan ottaa tarpeeksi neuloja töihin ja siitä syystä loput työpäivästä menee karpatessa..
Aijaijai ja tsotsot! Eipäs tule seuraavat HbA1c -tulokset olemaan kovin hyvissä arvoissa! Seuraavaa lääkärin kontrollia odotan tällä hetkellä yhtä paljon kuin ala-asteella opettajan puhuttelua jälki-istunnossa.. Noottia tulee! :D
Mutta.. Onneksi mulla on lopun elämääni aikaa koittaa parannella niitä arvoja ja tuloksia ja tavotteita jaajaajaa... Nii. Koko loppuelämä.
Yks mikä mua on semisti ruvennu riepoon tammikuun aikana, on tää kakkostyypin diabetes. Nää Eevan, Annan yms naistenlehtien tsemppikirjoitukset ihmisten huimista painonpudotuksista; "Näin Kalevi-Annikki laihdutti huimat 80kg ja pääsi eroon diabeteksestä!" Jeejee, ihan hieno homma.
Mutta ensinnäki, jos sä painat sen 170 kiloo, niin on suorastaan kumma, jollei sulla siinä vaiheessa löydy jo 2-tyypin dipa. Oikeesti oon ihan vilpittömän ilonen, et nää ihmiset on saanu sen painon putoon ja on lähempänä sitä normaalipainoa, se on noista oikeesti isoista lähtöpainoista jo ihan mieletön suoritus! Mutta, pointtina se, et mun mielestä noista korostuu se elämän epäreiluus ykköstyyppejä kohtaan. Vaik mä oisin kuinka anorektinen ja oisin pudottanu painoo vaikka kuinka, mä en saa ikinä sitä dipaa pois!
Olin ihan suunnattoman kateuden ja vähän ärtymyksenkin vallassa, kun luin näitä tarinoita, joissa ihmiset pääsee hehkuttamaan sitä kuinka ei enää tarvitse insuliinia käyttää ja kuinka on elämä nyt auvoista ja ihanaa ja kevyttä ja terveellistä ja ei enää tarvitse miettiä diabeteksen kanssa tulevia sivuoireita!
MÄÄKIN HALUAN. Miks mä en saanu pelkkää kakkostyypin dipaa?
Ja kyllä. Nyt ollaan siinä vaiheessa kun eläminen diabeteksen kanssa ei tosiaankaan ole kivaa. Mutta kukapa täällä olettaakaan, että koko elämä on pelkkää ruusuilla tanssimista? :)
Nyt meen lunastamaan mun uuden vuoden lupausta ja meen mittailemaan sokereitani, jotta pääsen vielä joskus niihin hyviin hoba-arvoihin!! :)
Hyvää helmikuun jatkoa! :)
Noh. Paljon! Paljon on tapahtunut marraskuun jälkeen ja se on ikävä kyllä päässyt näkymään tässä bloginkirjoituksessa, koska kirjoituksiahan ei ole ollut! Anteeksianteeksi! Mutta tässä sitä taas lorvitaan koneen ääressä ja koetetaan saada tekstiä kasaan! :)
Voin kertoa, että blogin kirjoittelu ei ole ollut ainoa, mitä olen unohtanut.. Välillä mietin tosissani, että jos menisin ja testauttaisin itseni, olisin TAKUULLA Suomen nuorin ja ainoa parikymppinen dementikko! Unohteluni on nimittäin aika säännöllistä.. :P
Milloin unohdan pistää Levemirin (eli pitkäaikaisen insuliinin), millon unohdan pistää NovoRapidin (insuliinin, jota käytän ruokailun yhteydessä), milloin jätän verensokerit mittaamatta, milloin unohdan ottaa tarpeeksi neuloja töihin ja siitä syystä loput työpäivästä menee karpatessa..
Aijaijai ja tsotsot! Eipäs tule seuraavat HbA1c -tulokset olemaan kovin hyvissä arvoissa! Seuraavaa lääkärin kontrollia odotan tällä hetkellä yhtä paljon kuin ala-asteella opettajan puhuttelua jälki-istunnossa.. Noottia tulee! :D
Mutta.. Onneksi mulla on lopun elämääni aikaa koittaa parannella niitä arvoja ja tuloksia ja tavotteita jaajaajaa... Nii. Koko loppuelämä.
Yks mikä mua on semisti ruvennu riepoon tammikuun aikana, on tää kakkostyypin diabetes. Nää Eevan, Annan yms naistenlehtien tsemppikirjoitukset ihmisten huimista painonpudotuksista; "Näin Kalevi-Annikki laihdutti huimat 80kg ja pääsi eroon diabeteksestä!" Jeejee, ihan hieno homma.
Mutta ensinnäki, jos sä painat sen 170 kiloo, niin on suorastaan kumma, jollei sulla siinä vaiheessa löydy jo 2-tyypin dipa. Oikeesti oon ihan vilpittömän ilonen, et nää ihmiset on saanu sen painon putoon ja on lähempänä sitä normaalipainoa, se on noista oikeesti isoista lähtöpainoista jo ihan mieletön suoritus! Mutta, pointtina se, et mun mielestä noista korostuu se elämän epäreiluus ykköstyyppejä kohtaan. Vaik mä oisin kuinka anorektinen ja oisin pudottanu painoo vaikka kuinka, mä en saa ikinä sitä dipaa pois!
Olin ihan suunnattoman kateuden ja vähän ärtymyksenkin vallassa, kun luin näitä tarinoita, joissa ihmiset pääsee hehkuttamaan sitä kuinka ei enää tarvitse insuliinia käyttää ja kuinka on elämä nyt auvoista ja ihanaa ja kevyttä ja terveellistä ja ei enää tarvitse miettiä diabeteksen kanssa tulevia sivuoireita!
MÄÄKIN HALUAN. Miks mä en saanu pelkkää kakkostyypin dipaa?
Ja kyllä. Nyt ollaan siinä vaiheessa kun eläminen diabeteksen kanssa ei tosiaankaan ole kivaa. Mutta kukapa täällä olettaakaan, että koko elämä on pelkkää ruusuilla tanssimista? :)
Nyt meen lunastamaan mun uuden vuoden lupausta ja meen mittailemaan sokereitani, jotta pääsen vielä joskus niihin hyviin hoba-arvoihin!! :)
Hyvää helmikuun jatkoa! :)
torstai 21. marraskuuta 2013
Happily ever after
Mistä onnellisuus tulee?
Mihin onnellisuus katoaa?
Suomalainen lausahdus, jonka lopun saa kukin määrittää itse; Onnea on... Monelle onnea on olla esimerkiksi terve ihan päästä varpaisiin. Kuuntelin kerran radiosta haastattelua, jossa haastateltavalta kysyttiin mikä on tärkeintä elämässä ja mitä ilman et voi elää? "Terveys" Haastateltava vastasi.
Se sai mut miettimään paljon. Tekeekö terveys siis onnelliseksi?
Mulla on sokeritauti josta ei parane, oonko mä nyt enään virallisesti terve ollenkaan, vai onko mulla diabetes aina terveyden tiellä? Jos ei oo terve kaikkien mustavalkoisten kriteerien mukaan, saako silti olla onnellinen terveydestään vai onko sitä?
On!
Mulle on sattunut kaikenmoista vuosien varrella ja menneisyyteni on ollut todella värikäs, ehkä joskus epäreilukin, mutta todella opettavainen. Oon kasvanu jollain näkymättömälla tasolla sataviistoistavuotiaaks, tasolla, jota ei voi kuvailla. Viimeisin myllerrys oli tämä D, joka sekin on vain opettanut ymmärtään kuinka paljon on asioita, joille et voi mitään.
En voi sanoa itseäni viisaammaksi, en henkisesti aikuiseksi, mutta voin sanoa, että olen oppinut paljon. Tärkein oppimani asia on, että onnellisuus on vain ihmisten päähänpinttymä. En sano ettei onnellisuutta ole, vaan että se pitää opetella näkemään vaikka elämä ahdistaisi keuhkotkin kasaan. Onnellisuus on näkymätöntä, mutta sen voi silti nähdä ja opetella näkemään.
Me aikuiset esimerkiksi välillä mietimme oliko lapsuutemme onnellinen? Minusta pitäisi edelleen ottaa mallia lapsista ja siitä taidosta olla onnellinen ihan pienenkin asian tähden. Lapsena oltiin onnellisia, kun sai tehdä ensimmäisen lumienkelin, miksi nyt emme voi olla onnellisia ennenkuin omistamme koko pihan? Lapsena maailman parhaat tumput oli värikkäät ja lämpöiset, nyt parhaat käsineet ovat ne joiden kääntöpuolelta löytyy tietyn vaatemerkin lappu, joka osoittaa, että ne olivat varmasti kalliit, vaikkeivät niin lämpimät. Me ihmiset olemme siitä hölmöjä, että ajattelemme onnellisuuden tulevan automaattisesti sitten kun jotain on saavutettu ja että nimenomaan pitää ensin saavuttaa, jotta voi olla onnellinen sitten "myöhemmin"... Loppujen lopuksi, et voi omistaa onnellisuutta ikinä.
Haluan vain sanoa, että älkää asettako onnellisuutta. Olkaa sitä. Oli se onnellisuus sinulle sitten lumisateen ihailemista lämpöisen peiton alta tai mitä vain. Minun onnellisuuttani ei estä olleet tai menneet, haluan ja aijon olla onnellinen juuri nyt näillä eväillä. Yhtä tuttavaani lainaten; "Ajattele niin, että kaikki mitä sinulle tapahtuu, on parasta, mitä sinulle voi tapahtua!" Opetellaanpa kaikki hieman erilainen näkövinkkeli ja huomataan ensin se pallon positiivinen puoli ja siitä voimaantuneena kummastellaan koko palloa. :)
Mihin onnellisuus katoaa?
Suomalainen lausahdus, jonka lopun saa kukin määrittää itse; Onnea on... Monelle onnea on olla esimerkiksi terve ihan päästä varpaisiin. Kuuntelin kerran radiosta haastattelua, jossa haastateltavalta kysyttiin mikä on tärkeintä elämässä ja mitä ilman et voi elää? "Terveys" Haastateltava vastasi.
Se sai mut miettimään paljon. Tekeekö terveys siis onnelliseksi?
Mulla on sokeritauti josta ei parane, oonko mä nyt enään virallisesti terve ollenkaan, vai onko mulla diabetes aina terveyden tiellä? Jos ei oo terve kaikkien mustavalkoisten kriteerien mukaan, saako silti olla onnellinen terveydestään vai onko sitä?
On!
Mulle on sattunut kaikenmoista vuosien varrella ja menneisyyteni on ollut todella värikäs, ehkä joskus epäreilukin, mutta todella opettavainen. Oon kasvanu jollain näkymättömälla tasolla sataviistoistavuotiaaks, tasolla, jota ei voi kuvailla. Viimeisin myllerrys oli tämä D, joka sekin on vain opettanut ymmärtään kuinka paljon on asioita, joille et voi mitään.
En voi sanoa itseäni viisaammaksi, en henkisesti aikuiseksi, mutta voin sanoa, että olen oppinut paljon. Tärkein oppimani asia on, että onnellisuus on vain ihmisten päähänpinttymä. En sano ettei onnellisuutta ole, vaan että se pitää opetella näkemään vaikka elämä ahdistaisi keuhkotkin kasaan. Onnellisuus on näkymätöntä, mutta sen voi silti nähdä ja opetella näkemään.
Me aikuiset esimerkiksi välillä mietimme oliko lapsuutemme onnellinen? Minusta pitäisi edelleen ottaa mallia lapsista ja siitä taidosta olla onnellinen ihan pienenkin asian tähden. Lapsena oltiin onnellisia, kun sai tehdä ensimmäisen lumienkelin, miksi nyt emme voi olla onnellisia ennenkuin omistamme koko pihan? Lapsena maailman parhaat tumput oli värikkäät ja lämpöiset, nyt parhaat käsineet ovat ne joiden kääntöpuolelta löytyy tietyn vaatemerkin lappu, joka osoittaa, että ne olivat varmasti kalliit, vaikkeivät niin lämpimät. Me ihmiset olemme siitä hölmöjä, että ajattelemme onnellisuuden tulevan automaattisesti sitten kun jotain on saavutettu ja että nimenomaan pitää ensin saavuttaa, jotta voi olla onnellinen sitten "myöhemmin"... Loppujen lopuksi, et voi omistaa onnellisuutta ikinä.
Haluan vain sanoa, että älkää asettako onnellisuutta. Olkaa sitä. Oli se onnellisuus sinulle sitten lumisateen ihailemista lämpöisen peiton alta tai mitä vain. Minun onnellisuuttani ei estä olleet tai menneet, haluan ja aijon olla onnellinen juuri nyt näillä eväillä. Yhtä tuttavaani lainaten; "Ajattele niin, että kaikki mitä sinulle tapahtuu, on parasta, mitä sinulle voi tapahtua!" Opetellaanpa kaikki hieman erilainen näkövinkkeli ja huomataan ensin se pallon positiivinen puoli ja siitä voimaantuneena kummastellaan koko palloa. :)
lauantai 16. marraskuuta 2013
Kipuja, kammoja & koruja
Viimeksi olikin puhetta niistä lisäsairauksista ja kaikesta mille sokeritauti voi altistaa herkästi... Olisi pitänyt koputtaa puuta - Taas !
Jännetuppitulehdus, vielä tarkemmin Värttinäluun puikkolisäkkeen alueen jännetuppitulehdus. Lääketieteellisesti minä tajuan jännetuppitulehduksesta sen verran, että kipeää tekee, oli kivun aiheuttaja nimeltään mikä vain.
Tällä viikolla minulla oli maanantai vapaa, joten aloitin työviikkoni vasta tiistaina (vuorotyön mahteja, maanantaivapaat!). Puolenpäivän aikaan rannettani alkoi pakottamaan, mutta annoin sen olla, kun ei vielä kokoaikaa pakottanut. Keskiviikkona kipu alkoi olla voimakkaampaa ja tietyt asiat, esimerkiksi tietokoneen hiiren käsittely tuntui tosi pahalta, niinkuin kirjoittaminenkin ja monet muut arkiset työhommelit. Iltaa kohden päätinkin siinä siirtää seuraavan päivän työvuoroni iltavuoroksi, jotta pääsin kotikaupungissani aamulla ajoissa lääkärille ja siitä vielä töihin Tampereelle ajoissa (työmatkaani kun menee 1,5h per päivä). Aika nopeasti epäilinkin ranteessa olevan jotain jännetuppitulehduksen tapaista, mikä on näin parturi-kampaajien työssä hyvin yleistä.. Nopea googlaus aiheesta ja Niimpäniin! "Sokeritauti altistaa jännetuppitulehdukselle..."
Lääkäri totesikin melko nopeasti ranteitani pyöriteltyään, että mikä ranteissani on vikana. Minulla kun ei ikinä ennen ole ollut mitään ongelmaa ranteideni kanssa, ennen tätä viikkoa. Eikä ennen diabetesta. Mietinkin tässä vain, että voiko tämä diabetes oikeasti olla jo osillaan tässä diagnoosissa, vai onko kyse vain huonosta yhteensattumasta? Tiedä häntä! Inhottavinta tässä jokatapauksessa on, että kipu säteilee koko käsivarteen ja toinenkin käsi näyttää osaavan saman kivun.. No, ei auta kuin lepo ja lääkäri määräsikin yli viikon kestävän sairausloman.. Eli hyviä leffaideoita otetaan vastaan! ;)
Toinen ensimmäinen minulle uusi juttu oli viimeöinen hypoihin herääminen. Heräsin ja olo oli todella kumma, mutta jotenkin kaiken väsymyksen seasta arvasin sen johtuvan varmaankin matalista sokereista ja onnistuinkin kävelemään (seiniä pitkin) keittiöön tankkailemaan sokereita. Vähän tuo yöhypoilu ajatuksena säikäytti, mutta onnekseni sentään heräsin, eikä mitään sen suurempaa kohtausta päässyt tapahtumaan. Mehulasillisen juotuani, kun onnistuin kaiken uni- ja hyposekavuuteni jälkeen mittaamaan verensokerini, näytti mittari 3,3. Olo oli todella sekava, näkökenttä hypähteli ja pelkkä fakta yöllisestä matalasta verensokerista pelotti, ne kun voivat olla hengenvaarallisiakin, jollei niihin herää..
Nuo matalat verensokeritkin ovat aika kummallisia. Välillä oireilen selkeästi hypoja verensokerin ollessa esimerkiksi 4,5 ja toisinaan kun verensokeri tippuu vaikka 3,2:een on olo ihan normaali... Mistähän sekin johtuu?
Matalin verensokerini tähän asti on tainnut olla 2,2. Ensin takkusi ajatus ja sitten tulikin jo todella huono olo, kylmäkuumakylmäkuuma, tuskahiki, voimattomuus, tärisyttää, vapisuttaa ja tajunnan taso alenee. Äkkiä SOKERIA!
Aijemmin tosiaankin ajattelin, kun kuljen paljon yksin jokapaikassa, että sellainen Diabetes -ranneke voisi olla hyvä. Lähipiirini muistutteli kanssa, kuinka hyvä sellainen minulla olisi olla. Sitten mieleni muuttuikin. Talvi tulee, tulee pitkähihaiset paidat, takit ja hanskat ranteiden suojaksi, jos jotain minulle sattuisi kuinka moni ihminen hoksaisi tutkia ranteeni mahdollisen sairaskorun varalta? Ei varmaan yksikään keskellä pakkasta?
Sen jälkeen sainkin tämän tähänastisista mittauksistaa matalimman, Vs 2,2. Mitä jollen olisikaan istunut kaverini autossa silloin, vaan bussissa keskellä hälinää ja taju olisikin lähtenyt? Ja toisaalta, auttaa se ranneke ainakin hoitohenkilökuntaa? Hmm..
Ranneke rupesi sittenkin kutkuttamaan ja pian huomasin selailevani jo erilaisia rannekkeita! Oho, eipäs ne olekaan hassumman näköisiä ja liikaa huomiota herättäviä, no, kokeillaan!
Ja kappas vain! Tällaisen Diabetes -rannekkeen kävin noutamassa tällä viikolla postista! :) Vähän se on vielä hivenen suurenoloinen, mutta keikkuu ranteessa pienennyttämistä odottaen! Kuvan ylempi rannekoru on vanha magneettikoruni.
Ja pahoittelen, ettei viime postauksessa mainitsemani labrakokeiden tulokset olleet tulleet vielä tätä postausta kirjoitellessani! Niiden saavuttua, lupaan vähän aukoa labratestien tuloksia, mikäli minäkään niitä tulen ymmärtämään! :)
Ensikertaan toivottavasti positiivisemmissa merkeissä! :)
Jännetuppitulehdus, vielä tarkemmin Värttinäluun puikkolisäkkeen alueen jännetuppitulehdus. Lääketieteellisesti minä tajuan jännetuppitulehduksesta sen verran, että kipeää tekee, oli kivun aiheuttaja nimeltään mikä vain.
Tällä viikolla minulla oli maanantai vapaa, joten aloitin työviikkoni vasta tiistaina (vuorotyön mahteja, maanantaivapaat!). Puolenpäivän aikaan rannettani alkoi pakottamaan, mutta annoin sen olla, kun ei vielä kokoaikaa pakottanut. Keskiviikkona kipu alkoi olla voimakkaampaa ja tietyt asiat, esimerkiksi tietokoneen hiiren käsittely tuntui tosi pahalta, niinkuin kirjoittaminenkin ja monet muut arkiset työhommelit. Iltaa kohden päätinkin siinä siirtää seuraavan päivän työvuoroni iltavuoroksi, jotta pääsin kotikaupungissani aamulla ajoissa lääkärille ja siitä vielä töihin Tampereelle ajoissa (työmatkaani kun menee 1,5h per päivä). Aika nopeasti epäilinkin ranteessa olevan jotain jännetuppitulehduksen tapaista, mikä on näin parturi-kampaajien työssä hyvin yleistä.. Nopea googlaus aiheesta ja Niimpäniin! "Sokeritauti altistaa jännetuppitulehdukselle..."
Lääkäri totesikin melko nopeasti ranteitani pyöriteltyään, että mikä ranteissani on vikana. Minulla kun ei ikinä ennen ole ollut mitään ongelmaa ranteideni kanssa, ennen tätä viikkoa. Eikä ennen diabetesta. Mietinkin tässä vain, että voiko tämä diabetes oikeasti olla jo osillaan tässä diagnoosissa, vai onko kyse vain huonosta yhteensattumasta? Tiedä häntä! Inhottavinta tässä jokatapauksessa on, että kipu säteilee koko käsivarteen ja toinenkin käsi näyttää osaavan saman kivun.. No, ei auta kuin lepo ja lääkäri määräsikin yli viikon kestävän sairausloman.. Eli hyviä leffaideoita otetaan vastaan! ;)
Toinen ensimmäinen minulle uusi juttu oli viimeöinen hypoihin herääminen. Heräsin ja olo oli todella kumma, mutta jotenkin kaiken väsymyksen seasta arvasin sen johtuvan varmaankin matalista sokereista ja onnistuinkin kävelemään (seiniä pitkin) keittiöön tankkailemaan sokereita. Vähän tuo yöhypoilu ajatuksena säikäytti, mutta onnekseni sentään heräsin, eikä mitään sen suurempaa kohtausta päässyt tapahtumaan. Mehulasillisen juotuani, kun onnistuin kaiken uni- ja hyposekavuuteni jälkeen mittaamaan verensokerini, näytti mittari 3,3. Olo oli todella sekava, näkökenttä hypähteli ja pelkkä fakta yöllisestä matalasta verensokerista pelotti, ne kun voivat olla hengenvaarallisiakin, jollei niihin herää..
Nuo matalat verensokeritkin ovat aika kummallisia. Välillä oireilen selkeästi hypoja verensokerin ollessa esimerkiksi 4,5 ja toisinaan kun verensokeri tippuu vaikka 3,2:een on olo ihan normaali... Mistähän sekin johtuu?
Matalin verensokerini tähän asti on tainnut olla 2,2. Ensin takkusi ajatus ja sitten tulikin jo todella huono olo, kylmäkuumakylmäkuuma, tuskahiki, voimattomuus, tärisyttää, vapisuttaa ja tajunnan taso alenee. Äkkiä SOKERIA!
Aijemmin tosiaankin ajattelin, kun kuljen paljon yksin jokapaikassa, että sellainen Diabetes -ranneke voisi olla hyvä. Lähipiirini muistutteli kanssa, kuinka hyvä sellainen minulla olisi olla. Sitten mieleni muuttuikin. Talvi tulee, tulee pitkähihaiset paidat, takit ja hanskat ranteiden suojaksi, jos jotain minulle sattuisi kuinka moni ihminen hoksaisi tutkia ranteeni mahdollisen sairaskorun varalta? Ei varmaan yksikään keskellä pakkasta?
Sen jälkeen sainkin tämän tähänastisista mittauksistaa matalimman, Vs 2,2. Mitä jollen olisikaan istunut kaverini autossa silloin, vaan bussissa keskellä hälinää ja taju olisikin lähtenyt? Ja toisaalta, auttaa se ranneke ainakin hoitohenkilökuntaa? Hmm..
Ranneke rupesi sittenkin kutkuttamaan ja pian huomasin selailevani jo erilaisia rannekkeita! Oho, eipäs ne olekaan hassumman näköisiä ja liikaa huomiota herättäviä, no, kokeillaan!
Ja pahoittelen, ettei viime postauksessa mainitsemani labrakokeiden tulokset olleet tulleet vielä tätä postausta kirjoitellessani! Niiden saavuttua, lupaan vähän aukoa labratestien tuloksia, mikäli minäkään niitä tulen ymmärtämään! :)
Ensikertaan toivottavasti positiivisemmissa merkeissä! :)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)